Yung Lean & Sad Boys @ Tavastia 10.2.2015.

Yung Leania on artistina ja ilmiönä vaikea pukea sanoiksi. Teiniräppäri on omaksunut itselleen ja posselleen ”sadboy”-imagon, jonka kautta he toistavat etelä-rapin esteettisiä kliseitä kumminkaan kopioimatta niitä suoraan. Ruotsalaisen sekasotkussa amerikkalaiset brändit, Nintendon hahmot ja joka suunnasta kumpuavat popkulttuuriviittaukset kohtaavat huumeisen ajatusvirran, jossa kukaan ei menesty ja kaikki on surullista. Videoilla eivät heilu perseet eikä luoda kuvaa menestyksestä, vaan haahuillaan siellä täällä flegmaattisina ja välinpitämättöminä.

Sekasotkuisuuden ja ristiriitaisuuden vuoksi minulla meni kauan päästäkseni Yung Leaniin sisälle. Kotikutoisuus ja kömpelöys saivat epäilemään vitsiä. Osa fanituksestakin näytti silmissäni ironialta. Kuka voisi pitää laiskasta, kömpelöstä ja larppaavasta räppäristä? Yung Leanin toisen Suomen keikan perusteella täysi Tavastia.

Keikan perusteella ironia ei ole avain fanitukseen. Tavastian yleisö, joka koostui niin stereotyyppisistä Hankenin opiskelijoista, taidekoululaisista, lähiörotista kuin räppinörteistä, pomppi ja lauloi mukana Leanin kappaleita. Skeptikkona hymyilin heti. Lean ja tuplaajansa Bladee heiluivat alusta asti lavalla levottomina ja saivat heti keikan alussa esitetyn Ghosttownin aikana yleisön huutamaan kertosäkeen kanssaan. Kukaan ei naureskellut, vaan eli täysillä Sad Boysien mukana, vaikka Leanin autotunen kautta vedetyt räpit ajoittain naurattivat ja välillä touhu vaikutti hortoilunsa vuoksi kuin koulun kevätjuhlan esitykseltä. Sad Boysien tyyli ei poistanut kevätjuhla-ajatusta. Taustavisuina pyörineet anime-klipit, huonot 3d-animaatiot ja eteläräppärien edesottamukset olivat omiaan lisäämään epäuskoista oloa.

Epäuskon kautta pääsin kumminkin lähemmäs ja lähemmäs Leanin taiteen ytimeen. Vaikka Sad Boyseille tunteet ovat kaikki kaikessa, oli keikalla nähtävissä riehakkuutta ja hauskanpitoa emoilun sijasta. Tuntuukin, että Sad Boyseille tunteilu on enemmän meemi, jonka päälle he rakentavat oman maailmansa. Mikään ei ole aitoa paitsi tekemisen riemu. Toisaalta riemullakaan ei ole väliä, koska ei Sadboysit välitä.

Mutta silti Yung Leania on pakko arvostaa, koska hän on aito kapinallinen. Lean näyttää kaikkea muuta kuin bodatulta, menestyneeltä ja kovalla työeetoksella varustetulta räppäriltä. Visuaalinen tyylikin on kaukana räppikliseistä. Omaehtoisuus näkyy ja kuuluu vahvasti. Siksi keikan lopussa esitetty uusi biisi epäilytti. Biitti kuulosti ammattimaisen iskevältä ja Lean räppäsi energisemmin kuin koskaan aiemmin. Se kuulosti räpiltä, ei Sad Boysilta. Kappaleen taustalle voi kuvitella videon, jossa Lean hengailee merkkivaatteissa, ajaa Lamborginilla ja heiluttelee kultakäätyjä. Se poistaisi Leanin eskapismilarpista larppauksen, joka ainakin minulle on syy innostua Leanista.

Mitä ikinä Yung Leanin uralla tapahtuukaan, olen iloinen siitä, että todistin hänen keikkansa. Se kun todisti, ettei hänen kohdallaan voida puhua pelkästään ironiasta ja se myös todisti, että nuori södermalmilainen on esiintyjänä yllättävänkin karismaattinen. Taidoilla ja biiseillä ei ole väliä, kun tekemisessä on hänen kaltaistaan näkemystä ja välinpitämättömyyttä normeista. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.