Wincaven joulukalenterin luukku 9: The Knife – Full Of Fire

The Knife oli minulle ennen tätä vuotta yhtye, jota José González coveroi. Edes nykyklassikkolevy Silent Shout ei merkannut minulle paljoakaan. Se on levy, jonka olen joskus ostanut, mutta joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään.

Full Of Firen ei pitäisi olla kappale, joka minut veti sisään yhtyeen maailmaan. Se ei ole elektropoppia, josta yhtye tuli tunnetuksi. Tai edes Silent Shoutin synkän utuista elektroa. Näiden sijaan se on yhden kompin varaan rakennettu yhdeksän minuutin kappale, jossa ei ole juuri mitään pop-musiikista tuttua. Siinä ei ole säkeistö-kertosäe-rakennetta, tarttuvaa melodiaa, selkeää laulua tai miellyttäviä ääniä. Jopa sen feministinen sanoma jätetään muutamien lausahdusten ilmoille huuteluun. Silti se on Shaking The Habitualin helpoimpia ja parhaimpia kappaleita.

The Knifesta olisikin nyt helpompi puhua performanssina kuin yhtyeenä. Onhan heidän viimeisin levy jossain määrin provokaatio. Kokeellinen tuplalevy kun ei isoa osaa faneista miellyttänyt. Ns. isoa yleisöä sitä vähemmän. Levyn ystävät ovatkin harvassa ja hekin arvostanevat enemmän levyn muotoa kuin sen sisältöä. Tähän päälle vielä keikat, joissa yhtye joko on esiintynyt tai ei. Pääosassa on ollut tanssiryhmä ja performanssi, joka kyseenalaistaa konemusiikkikeikkojen ”livemäisyyden”. En nähnyt Flow’n keikkaa, mutta keskustelu siitä oli kärjistyneisyydessään vähintäänkin viihdyttävä.

Kaiken tämän ulkomusiikillisen hälyn keskellä Full Of Fire on edelleen lähes ainoa The Knifen kappale, jonka laitan soimaan, kun heitä haluan kuunnella. Se ei ole helppo ja miellyttävä kappale, mutta sen kuuntelemisesta tulen iloiseksi. Ilo tulee siitä, että joku yhtye tekee isoa keskisormea muistuttavan kappaleen, joka toimii käsittämättömän hyvin. Siksi Full Of Fire on tämän vuoden parhaita kappaleita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.