Wincaven joulukalenterin luukku 6: J. Karjalainen – Mennyt mies

Itsenäisyyspäivää pitää kunnioittaa, vaikka itse juhlaan liittyy paljon vastenmielisyyttäkin. Kuten Ilta-Sanomien veteraaneilla kalastelu, mutta ei mennä siihen. Haluan juhlia tässä ja nyt vuoden parasta kotimaista kappaletta. Teknisesti se toki on viime vuonna julkaistu, mutta ei kaikki aina ole niin nökistä.

J. Karjalaisen Mennyt mies on nyt jo klassikkokappale. Ilmestyessään en ollut vielä aivan varma siitä onko hehkutus enemmän ironiaan suuntavaa vai vilpitöntä iloa. Karjalainen kun on itselleni ollut vähän vaikea pala lapsuuden pakkosyötön takia. Pitkin vuotta kun on seurannut ihmisten reaktioita kappaleen soidessa olen joutunut kääntämään mielipiteeni jälkimmäiseen. Mennyt mies on kappale, joka tuntuu vetoavan ihan jokaiseen. Se on merkki onnistuneesta kappaleesta.

Mikä siitä tekee sitten niin vetoavan ja onnistuneen kappaleen? En voi puhua muiden puolesta, joten kerron, miksi minä siitä pidän. Ensimmäisenä kiinnitin huomioni lyriikoihin. Siinä oli kummallisia kielikuvia, jotka tuntuivat viittaavan rockin historiaan. Uuden Englannin nahkamies, kieltään lipova liskomies jne. Pidemmälle kappaleen edetessä se sai kryptisempiä sävyjä, joista oli vaikea sanoa, mitä Karjalainen oikein niillä haluaa sanoa. Vastauksen näihin sain Arttu Tolosen kirjoituksesta.

Viimeinen syy koukuttumiseen oli kappaleen julmetun hieno soolokitara. Vaikka vingutus ja tilutus ovat lähes kaikessa musiikissa nykyisin vieraannuttavia elementtejä, niin tässä kappaleessa ne pikemminkin vetävät mukaansa. Sooloileva kitara on tämän kappaleen melodinen koukku ja se toimii.

Yksinkertaisesti sanottuna Mennyt mies on kappale, jossa ei ole mitään huonoa. Siksi se on vuoden paras kotimainen kappale.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.