Olisin jonkun lantin voinut antaa sille, joka olisi lyönyt vetoa sen puolesta, että vuonna 2013 nostan Anssi Kelan levyn vuoden parhaiden levyjen joukkoon. Olisin antanut muutaman lantin lisää, jos sama persoona olisi ennustanut levyn olevan kasaripastissi. Ja vielä pari ropoa päälle siitä, että olisi sanonut minun pitävän levystä juuri siksi.

Kelan viides levy on helposti hänen paras. Vaikka Nummelakin on hyvä, niin Anssi Kelalla hän kuulostaa vapautuneelta ja onnelliselta. Rajoittuneelta ja masentuneelta artistilta kun ei näin riemukasta levyä voisi tulla.

Vaikka aina olen hieman kammonnut Kelan imagoon kuuluvaa akatemiamuusikkoutta, niin ilman sitä levy ei olisi niin hyvä kuin se on. Kela kun hallitsee soittimensa suvereenisti ja tietää tyylilajinsa sisällön paremmin kuin taskunsa. Siinä sivussa hän on säveltänyt jäätävän kovia kappaleita. Levoton tyttö on hyvin mahdollisesti vuoden paras kappale. Ilman sua pääsee hyvin lähelle.

Tyylilajinsa takia Kelaa olisi helppo diggailla ironisesti, niin kuin lähes kaikkea muuta kasariestetiikalla leikkimistä. Kela tekee kaiken vain paremmin kuin muut. Kun vetää täysiä, niin ei tarvitse hakea irtopisteitä vinkkailemalla silmää.