Joulukalenteri: Wincave Awards 2014
Loppuvuosi on listojen kulta-aikaa. Olisin itsekin voinut hyvin listata vuoden parhaat biisit, levyt ja keikat, mutta en kokenut sen olevan juttuni. Listat kun antaisivat sellaisen kuvan, että kuuntelemani musiikin voisi laittaa samalle viivalle.
Siksi otinkin hieman toisen lähestymistavan. Halusin toki käsitellä vuoden musiikillisia ilmiöitä yhdessä paketissa, koska en kaikesta haluamastani ole edes päässyt tänä vuonna bloggaamaan. Siksi saattekin historian ensimmäiset Wincave Awardsit, koska asioiden kategorisoiminen on helpompaa kuin listaaminen.
Punaisena lankana on vuoden aikana suurimman vaikutuksen tehneet musiikit, mutta halusin myös käsitellä muutamaa ilmiötä, josta olisin aiemmin halunnut kirjoittaa.
Pidemmittä puheitta. Drumroll please.
Vuoden ilmiö: Cheek
Kuka muu muka. Cheek myi Stadionin kaksi kertaa loppuun, kiersi Suomea kuin vimmattu ja jäi lomalle, josta iltapäivälehdet uutisoivat aina, kun hän sosiaaliseen mediaan muistuttaa olevansa lomalla.
Cheek on vain ilmiönä sellainen, etten edelleenkään tiedä ilmiön syytä, koska analyysiin kykeneväinen Rumba on jo kahdesti lähettänyt toimittajansa gonzoilemaan ja keskittymään korniuteen. Loput kirjoittajat taas lähinnä keskittyvät kertomaan Cheekin tehneen paljon töitä ja ”kuinka on pakko nostaa hattua artistille joka myy kaksi kertaa Olympiastadionin loppuun”. Jälkimmäinen ei kerro oikeastaan mistään muusta kuin arvostelukyvyn puutteesta ja Rumban kirjoitukset siitä, että Cheekin suosion ymmärtäminen vaatisi muutakin kuin kuolleen hevosen ruoskintaa.
Minun pitäisi nyt itse osata selittää syy suosioon, kun olen muut selitykset kritisoinut. En kumminkaan osaa, koska en edelleenkään ymmärrä miksi kömpelö ja mielestäni karismaton räppäri on Suomen suosituin artisti. Ehkä syy on opportunistissa hittisämpleissä, ehkä Suomen mittakaavassa häikäilemättömästä glamourista ja massiivisuudesta. Vaikea sanoa. Politiikkaa Cheekissä en silti osaa nähdä, koska voittajapuheet ovat lähempänä esikuvaansa Jay-Z:tä kuin Stubbia, häviten silti sisällössä ja taidossa molemmille.
Ilmiön syitä miettiessä voin hyvin lukea iltapäivälehdistä Cheekin lomasta vielä vähän enemmän. Koska Instagram-kuvat ovat aivan tarpeeksi hyvä syy uutiselle.
Vuoden bändi: Wild Beasts
Olisi voinut olla myös vuoden harmi, koska Wild Beasts julkaisi jo toisen ässälevyn peräkkäin ja bändistä ei edelleenkään intoile juuri muut kuin minä ja Juhani. Itsekin olen lähinnä keskittynyt intoilemaan bändistä kavereille ns. oikeassa elämässä.
Wild Beasts on siitä ristiriitainen yhtye, että se tuntuu olevan täysin väärässä ajassa, vaikka tekevät musiikkia, joka on tätä aikaa. Ristiriita syntyy siitä, että suurimmat indiesuosikit ovat kuin vaikutebingoja, joiden suurimmat saavutukset perustuvat siihen, kuka pystyy sulattamaan eniten tyylejä yhteen. Wild Beasts keskittyy tekemään koneilla ja kitaroilla musiikkia, joka ei kumarra suoraan minnekään aikakauteen. Se on vaikuttavaa. Mikään muu yhtye ja levy ei ole saanut minua vetäytymään pieneen maailmaansa niin täysin kuin Wild Beasts. Ja kun he tekevät tarttuvan ja ns. radioystävällisen pop-biisin, niin se on silti niin kaunis ja hauras, ettei sitä voisi pahalla tahdollakaan päästää valtavirtojen runtelemaksi. Siksi he ovat valintani vuoden bändiksi.
Vuoden artisti: FKA Twigs
Vuosi 2014 oli hyvä vuosi r’n’b:lle ja modernille soulille. Hyviä levyjä julkaisivat mm. Jessie Ware, Jhene Aiko ja Mary J. Blige. Ylitse muiden oli kumminkin FKA Twigs, jonka debyyttilevy osoitti entisen tanssijan hallitsevan tyylin ja estetiikan niin täydellisesti, että pystyi rikkomaan genren konventioita huoletta. Twigs on vahva, rohkea ja persoonallinen artisti, joka onnistui vielä tekemään pirun hyvän levyn. Helppo valinta, jota ei oikein muutenkaan voi perustella.
Vuoden ”I’m too old for this shit”: Suomi-trap
Aikeenani oli kirjoittaa alkusyksystä Tippa-T:stä hieman samaan tapaan kuin Nicki Minajista. Odotin nimittäin Locon videon herättävän paheksuntaa. Mitään ei tapahtunut. Olin pettynyt.
Tippa-T nimittäin on Suomessa artisti, jollaista ei vielä juuri ole ollut. Suomiräpissä on toki käytetty jenkkiräpin yltäkylläistä estetiikkaa, mutta Tippa-T on yhtä kuin trap. Musiikki on vahvasti esikuviensa kaltaista ja niin on videotkin. Ehkä itseironisuus on mennyt läpi, vaikka minusta Tippa-T:ssä ei siitä ole kyse, kuten ei vitsistäkään. Tippa-T on vakuuttava suomennos yhdestä genrestä. Biiseistä tosin pidän lähinnä vain Puffaadokaasta.
Mutta ilmiönä suomalainen trappi (vai träppi? Olen niin vanha etten edes tiedä, miten se pitää kirjoittaa) saa minut lähinnä pyörittelemään silmiä. Yhtä Tippa-T:tä vastaa Horse Attack Sqwadit, Mari Johannat ja Toiset Kadunpojat, jotka lähinnä vaivaannuttavat joko huonoina vitseinä tai väkinäisinä yrityksinä olla kovis. Samoin on vähän huvittavaa, kun suomalaisessa biisissä hölistään ”pörpin juomisesta”, kun pilven polttaminenkin on jo radikaalia menoa. En ymmärrä, mutta myönnänkin olevani liian vanha ja puristi muutoksille. Suomiräpille tekee tosin todella hyvää, että skene ja genre etenee.
Tosin Adi L Haslan Hyi on yksi eniten kuuntelemiani biisejä tänä vuonna.
Vuoden ”ihan vitun kovin”: Run The Jewels
Suomi-trapin jälkeen onkin helppo ihailla räppisetien projektia, joka keskittyy tiukkuuteen ja sisältöön, eikä trendeihin ja ulkoisiin seikkoihin.
El-P:n ja Killer Miken toinen yhteislevy on vuoden kovin rap-levy ja heidän maanantainen Tavastian keikkansa vuoden kovin keikka. Ei siis ole kahta puhetta siitä, mikä muu voisi olla vuoden ihan vitun kovin. Vaikka Ghostface Killah pääsi uudella levyllään jo arvosteluasteikossaan, joka siis toimii vain asteikolla väsynyt – ihan vitun kova, lähelle jälkimmäistä, niin ei hänkään päässyt tiukkuudessa ja silkassa ytimessä toimimisessa lähellekään Run The Jewelsia. Flow’n keikkaa odotellessa.
Vuoden ”kyllä se siitä”: Beck
Beck teki pelimusiikin ja nuottikirjan sijasta pitkästä aikaa levyn, joka oli kuin yksi arvostetuimmistaan. Siksi siitäkin tuli yksi artistin arvostetuimmista. Hyvä levyhän se oli. Silti kävi vähän sääliksi eronnutta skientologia, joka sai arvostusta tehdessään jotain tuttua ja turvallista uuden ja mullistavan sijasta. Tekisi mieli taputtaa olalle ja sanoa ”kyllä se siitä”.
Vuoden meemi: Sam Herring/Future Islands
Seasons on vuoden biisi ja se on sitä siitä syystä, että siltä ei voinut keväällä välttyä missään. Se soi joka paikassa ja David Lettermanin talk show’n liveveto näkyi joka paikassa. Singlesin saatavuutta päiviteltiin Stupidon (RIP) somessa ja Sam Herringin energiaa ihailtiin. Samalla hetkellä internetiin ilmaantui ohjeita siitä, miten tanssia kuin Sam Herring. Yhtyettä toivottiin myös Flow’hun, mutta kaappauksen tekikin Ruisrock. Ruississa yhtyeen nähneet jatkoivat energiahypeä ja kehuivat keikkaa. Kehuja sain kuulla dj-hommissakin, kun biisiä ja bändiä keikoillamme soitettiin. Sitten vähitellen hiljeni, niin kuin meemeille yleensä käy. Elinkaari ei ole pitkä.
Kuten veikkailinkin, ei kiuas sihahtanut eilen enää läheskään niin kovaa kun Flow-julkistus varmistui. Vuosi 2014 oli Future Islandsin ja syy oli pitkälti Sam Herring. Vuonna 2015 näemme uuden meemin ja Future Islandsin on vakuutettava ihmiset siitä, että he ovat enemmän kuin Sam Herringin tanssiliikkeet ja rintakehän takominen.
https://www.youtube.com/watch?v=1Ee4bfu_t3c
Vuoden D’Angelo: D’Angelo
Jospa olisi ollut enemmän aikaa kuunnella r’n’b:n renessanssineron uutta levyä, niin olisi varmasti voinut olla jossain muussakin kategoriassa. Nyt on vain vuoden D’Angelo, koska julkaisi ensimmäisen levynsä 14 vuoteen, jonka ei edes pitänyt tulla tänä vuonna. Kelatkaa sitä.
Vuoden Aphex Twin: Aphex Twin
(Kunniamaininta: Rustie)
Vähän sama juttu kävi Aphex Twinin kanssa. En saanut kuunneltua hänen uusinta levyään kuin kerran, vaikka vakuuttikin ja kuulosti pirun hyvältä. Siksi hänkin on vain vuoden Aphex Twin.
Rustien Green Language taas oli levy, jota tuli kuunneltua todella paljon. Rustien ilmaisussa on elementtejä, jotka ovat lähes yhtä rajoja rikkovia kuin Aphex Twinilläkin, mutta Rustie käyttää hyödykseen 2010-lukulaista hyökkävyyttä tehokeinonaan. Parhaimmillaan taiteilee täydellisen mauttomuuden ja täydellisen toimivuuden rajamaastossa. Se ei tosin ole yhtään aphextwinmäistä. Täydellisessä maailmassa Rustie olisi suositumpi kuin Skrillex, mutta onneksi maailma ei ole täydellinen. Muuten Rustien keikalle voisi joutua ihmisten kanssa, jotka puhuttelevat toisiaan ”brouna”.
Vuoden ”vähän hävettää myöntää, mutta kuuntelin tätä ihan pirusti”: Ed Sheeran
(Kunniamaininta: Ariana Grande)
Ed Sheeranin X ilmestyi kesällä sellaisessa vaiheessa, jossa pystyin itsekin samaistumaan rentun vuodatuksiin, mikä muuten kuulostaa juuri niin kornilta kuin pitääkin. Se on iso syy sille, miksi Sheeranin levyä tuli kuunneltua. Nyt elämän muututtua seesteisemmäksi ja valoisammaksi on Sheeranin levyn kuuntelu jäänyt vähemmälle, mutta silti pidän siitä. Sheeran tekee tarttuvia ja simppeleitä pop-kappaleita ja tulkitsee ne vakuuttavasti. Vielä kun Rick Rubinin tuotanto pitää pääosan levystä meiningin simppelinä, niin homma natsaa toimii. Singlet toki ollaan tuotettu sen verran karskisti, etteivät ne viehätä, mutta esim. Bloodstream kolahti ja kovaa.
Vuoden toinen poppari, jota kuuntelin erittäin paljon on Ariana Grande. Hänen levynsäkin oli kovassa kuuntelussa, mutta oikeastaan vain yhden biisiviisikon takia. Break Free – Best Mistake – Be My Baby – Break Your Heart Right Back – Love Me Harder -putki on käsittämättömän sikermä biisejä, jotka tarttuvat ja toimivat kerta toisensa jälkeen. Yhdessä ne olisivat kaikkien aikojen pop-EP. Onhan se Problemkin ihan jees.
Kertokaa toki kommenteissa omia vuoden musiikillisia kohokohtianne. Niistä kun on hyvä saada vinkkejä ja uusia tuttavuuksia.