Viisi vuotta sitten sain päähäni, että haluan kirjoittaa musiikista blogia. Olin kirjoittanut Livejournaliin useamman vuoden henkilökohtaista, mutta julkista päiväkirjaa jonne olin ajoittain kirjoitellut musiikista ja elokuvista. Kun väsyin LJ:n päivittelyyn, oli aika siirtyä musiikkibloggaukseen. 21.12.2009 syntyi No You Girls Never Know.

No You Girls oli vajaan kahden vuoden ajan sekä musiikki- että elokuvablogi. Elokuvista siirryin lopulta kirjoittamaan Cigarette Burnsiin.

On hurjaa ajatella, että musabloggaamiseni on kestänyt jo viisi vuotta, koska muistan edelleen hyvin sen päivän, kun ensimmäisen postaukseni laitoin julki. Ajattelin tekeväni sitä omaksi huvikseni. Lukijoiksi ajattelin muutaman kaverini. En koskaan ajatellut, että siitä voisi seurata mitään kummempaa. Toisin kävi.

Lyhyessä ajassa pääsin ainoan tuntemani musiikkiblogin linkkilistalle, mitä pidin äärimmäisen suurena kunnianosoituksena. Terkut Jounille. Pääsin myös toisen tuntemani blogin linkkilistalle, mikä oli ehkä vielä suurempi kunnianosoitus, koska pidin – ja pidän yhä edelleen – Peteä yhtenä parhaimmista bloggareista. Terkut Petelle.

Pian myös tajusin, että blogiani saattaisi lukea joku arvostamani artisti. Eräs kirjoittamani teksti kun päätyi Magenta Skycoden linkkaamaksi Facebookiin, mikä aiheutti silloisen bloggausurani suurimman lukijavyöryn. Samalla kun ajattelin, että bloggauksesta voisi tulla jotain, myös hätäännyin, koska ei bloggausteni pitänyt kiinnostaa ketään. Vuonna 2011 kävijöitä blogissani oli keskimäärin 3000 kuukaudessa. Silloin pidin sitä naurettavan suurena lukuna, jota ei oikein voinut käsittääkään. Nyt käsitän sen olevan pirun hyvä luku.

Mutta tärkeimmän asian takia pitää palata ajassa hitusen taaksepäin. Ensimmäiset bloggaajat jotka opin tuntemaan olivat Jyri, Tomi, Anna ja Juhani. Vähän myöhemmin tutuiksi tulivat Miia, Mira, Mikko, Antti, June ja Johannes. Se ei ole sattumaa, että olemme kaikki Rosvoja nyt. Musablogipiirit olivat pienet silloin, eivätkä ne paljoa isommat ole nytkään. Iso syy bloggaukselleni oli yhteisöllisyys, mikä neljä-viisi vuotta sitten syntyi bloggaajien välille. Iso syy sille, miksi yhä edelleen jatkan bloggaamista on sama porukka. Kirjoittaminen on kivempaa, kun tietää tekevänsä sitä hyvässä porukassa. Kiitos teille kaikille ja muille Rosvoille!

Iso syy on myös sillä, että kirjoittamisesta on tullut tärkeä henkireikä itselleni. Musiikki on asia, mihin suhtaudun intohimolla ja siitä on luontevaa kirjoittaa. Haluan myös ajatella, että siirtyminen Rosvoihin on tarkoittanut myös oman tason nostamista. Enää ei riitä, että kirjoitan ”tää on ihan kiva” jostain biisistä. Nyt haluan myös tarjota jotain enemmän: mielipiteitä, analyysiä, perusteluja ja mahdollisesti uusia näkökulmia. Samalla haluan myös osaltani muuttaa mielikuvaa siitä, että blogit olisivat vain ja ainoastaan pienten bändien nostamista varten. Tai että Rosvot olisivat vain hypekone. Olemme muutakin. Ainakin itse haluan olla muutakin. Siksi bloggaamisenikin jatkuu.

Ajatukseni bloggaamisesta ei sinänsä ole muuttunut viidessä vuodessa mihinkään. Edelleen blogini on väylä omien ajatusten julkituomiseksi. Nyt tosin tiedän sen, että blogiani lukevat muutkin kuin kaverini, enkä säikähdä, jos joku arvostamani ihminen lukee ja kommentoi juttujani. Se on vain hyvä asia. Toivottavasti viiden vuoden päästä voin sanoa saman. Ja toivottavasti seuraavat viisi vuotta kohtelevat minua blogimaailmassa yhtä hyvin kuin edelliset viisikin. Nämä ovat olleet hyviä vuosia.