On vähän kyseenalaista kirjoittaa Lapkosta throwback thursdayn yhteydessä, koska bändi on kaikkea muuta kuin reliikki. Uusi nelihenkinen kokoonpano esiintyy reilun viikon päästä Ilosaaressa ja uusi levy on tulossa syssymmällä. Silti en voi olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni.

Olin eilen Loosessa katsomassa yhtyeen ”salakeikkaa” ja koin vahvoja nostalgiaväreitä. Minun ei pitäisi olla iässä, jossa koen nostalgiaväreitä kovinkaan usein, eikä varsinkaan kovin vahvoina, mutta niin vain tuli säväreitä kultaisilta nuoruusvuosilta. Lapko kun kuului, jos ei olennaisena osana, niin ainakin isona osana niihin.

Koska olin äärimmäisen kova Disco Ensemblen fani, niin toki suurkulutin muitakin Fullsteamin artisteja. Lapko oli aina yhtye, josta halusin pitää enemmän kuin pidin. He nimittäin olivat sopivalla tavalla angstisia, melankolisia, tunteellisia ja raskaita. Siinä oli lähes kaikki elementit, mitä musiikilta niihin aikoihin kaipasin. Sen kaiken voisi tiivistää All The Best Girlsiin. Silti jokin mätti. Jokin yhtyeessä huusi vilpillisyyttä. Sitä vilpillisyyttä kesti The Armsin ja Scandalin verran.

Young Desire tuli vuonna 2007, jolloin en enää ollut ihan yhtä angstinen ja emon tarpeessa. Se levy kolahtikin todella kovaa. Periaatteessa mikään ei muuttunut, koska yhtyeen soitto oli edelleen ihan yhtä äkkiväärää ja raskasta ja kappaleet eivät huutaneet iloisuutta edelleenkään. Kappaleet vain upposivat minuun kovempaa ja kovempaa kerta toisensa jälkeen. Silloin minusta tuli Lapkon ymmärtäjä.

Ymmärsin yhtyettä oikeastaan vain Young Desiren verran. A New Bohemia oli minusta väsynyt yritys löytää angstia maailmasta, joka ei tuntunut oikealta. Vaikka angsti onkin tunne, joka yleensä syntyy normeista poikkeavan maailmankatsomuksen aiheuttamasta vieraantumisesta, mitä voi halutessaan pitää aina vähän vilpillisenä, oli Lapkon angstissa jotain erityisen vilpillistä. Siksi en heistä voinut pitää, saati ymmärtää.

Nyt sitten monen vuoden tauon jälkeen olin yhtyettä katsomassa. Asioita oli muuttunut. Yhtyeen rumpali Janne Heikkonen on nykyisin yhtyeen toinen kitaristi ja rumpuja soittaa Jussi Matikainen. Muuten juuri mikään ei ollut muuttunut. Yhtye soitti vanhoja biisejä ihan yhtä äkkiväärästi ja uudet kappaleet eivät kuulostaneet radikaalisti uudelta. Sanoihin oli vaikea tarttua, koska Loosen miksaaja oli jostain syystä miksannut laulut to-del-la hiljaisiksi.

Silti koin oloni turvalliseksi, koska Lapko on olemassa. On hienoa, että välinpitämättömän kyynisyyden aikana on yhtye, joka ei suostu muuttumaan, vaan on tunnekuohuissaan edelleen välitön ja siten valloittava. Edes A New Bohemian kappaleiden vilpillisyys ei päässyt keikalla vaivaamaan. Oli mukava taantua henkisesti kymmenen vuotta nuoremmaksi ja vain nauttia kuohuista. Ja niin oli tänään aamullakin, kun aamukahveja säesti vanhat tutut kappaleet. Niitä kuunnellessa ajattelin, että nyt on hyvä olla. Sen jälkeen avasin WordPressin ja kirjoitin tämän tekstin.