#TBT: Apulanta – Plastik

Oli eräs alkukeväinen sunnuntai, kun makasin sängyssä toimettomana ja tylsistyneenä. Halusin jotain tekemistä ja ennen kaikkea kuunneltavaa, jotta saisin päivän käyntiin. Haluaisin sanoa, miten päädyin kuuntelemaan Apulannan Plastikia, mutta en oikeastaan voi. Tuli vain sellainen fiilis.

Apulannan historiaa ja nykyisyyttä tuskin tarvitsee kenellekään enää kerrata. Heistä kun on tullut Suomirockin historiaan jo kanonisoituja legendoja, jotka edelleen vetävät festareiden päälavojen edustat tukkoon missä tahansa. Silti he ovat yhtye, jolla ei välttämättä ole yhtä albumia ylitse muiden. Ehjä, Kolme, Aivan kuin kaikki muutkin ja Plastik tuntuvat jakavan mielipiteet varsin tasaisesti. Tämä siis minun kuplassani. Nykyisistä faneista ja heidän mielipiteistään en tiedä mitään.

Plastik on kumminkin oma suosikkini. Siihen isoimpia syitä lienee tunnearvo. Levyn ilmestyttyä olimme isäni kanssa matkalla Kouvolasta Ouluun ja jollain huoltoasemalla ilmoitin, että nyt on sitten tuollainen levy ostettava. Se ostettiin ja sitähän kuunneltiin. Paljon.

Omistin toki myös Kolmen ja sitä seuranneen Aivan kuin kaikki muutkin. Molemmista pidin, vaikka jälkimmäinen olikin silloiselle kymmenvuotiaalle minulleni vähän liian outo ja ei-hitikäs. Plastik olikin paljon helpompi levy, koska sillä oli paljon helpostilähestyttäviä elementtejä. Oli jousia, oli runttausrokkia ja suuria tunteita. Jälkimmäisiin oli vaan äärimmäisen vaikea samaistua kaksitoistavuotiaana nassikkana, joka oli vasta pääsemässä kivien syömisestä eroon ja tajuamassa, että tyttöbakteerit olivat huijausta.

Vuosia myöhemmin kuunneltuna Plastik oli sama vanha tuttu levy, joka tosin antaa aika paljon enemmän, kun on saman ikäinen kuin yhtyeen keulakuva levyn ilmestyttyä. Tai ainakin jollain teoreettisella tasolla pystyn jotenkin saamaan kiinni angstista ja ahdistuksesta, mikä Wirtasen sanoituksista levyn aikana huokuu. Samalla niitä kuunnellessa tajuaa sen, etten ole enää teinipoika, jolle kielikuvat länsirintamista ja ”meiltä tuoksuvista lakanoista” olisivat pelkkää korvakarkkia.

Musiikillisesti Plastik taas on mielestäni edelleen varsin hyvin aikaa kestänyt albumi. Aiempien levyjen rupisuuden tilalle levylle ollaan sovitettu jo mainittuja jousia sekä kierompaa ja isompaa soittamista. Samalla Wirtasen todella taidokkaan popahtavat ja tarttuvat sävellykset pääsevät oikeuksiinsa. Varsinkin Turvallista matkaa helvettiin ja Terä ovat varsin mainioita voimapop-kappaleita, joissa on Apulannan leima päällä. Maanantaikin toimii ja onkin mielestäni levyn yksi ainoista kappaleista, joissa levyn nimen muovisuus esiintyy edes jossain muodossa.

Joskus aiemmin olin valmis nostamaan levyn single-nostot levyn parhaimmiksi kappaleiksi. Varsinkin Odotus jostain syystä kosketti aivan järjettömästi, vaikka en sanoihin saanut mitään kosketuspintaa. Nykyisin ne eivät herätä juuri mitään tunteita. Ehkä olen kasvanut kappaleiden pakkosyöttävästä tunnevyörystä yli. Ei yhtään todistajaa sentään toimii varsin kivasti tänäkin päivänä.

Plastikia pitkästä aikaa kuunnellessa tulinkin tajunneeksi turhan ylimielisen asenteen yhtyettä kohtaan. Heinola 10:stä alkanut junttametallivaihe ei missään vaiheessa saanut minua puolelleen, eikä yhtye tuo minulle enää mieleen kuin Raumanmeren Juhannuksen. Samalla yhtyeen menneisyyyden teot olivat haalistuneet lähes yhdentekeviksi täysin syyttä. Sieltä löytyy kappaleita, jotka todistavat Wirtasen olevan parhaimmillaan suorastaan nerokas rock-säveltäjä. Plastikillakin hän on sitä. Siksi se on harvoja lapsuuteni levyjä, joita kuunnellessa oma musiikkimenneisyys ei ole hävettänyt lainkaan. Se oli varsin mukava tunne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.