Taru säkkien herrasta

Hei, sinä siinä. Juuri sinä. Joko olet tai et ole ottanut Kymppisäkkiäni lainaan. Sillä ei lopulta ole kauheasti väliä, kerron siitä nimittäin silti.

Olipa kerran, noin kymmenen vuotta sitten yläasteikäinen nuori mies, joka oli kiinnostunut musiikista. Tätä hetkeä ennen ala-asteen listapoppivuodet vaihtuivat suomiräpin nousukauteen, josta siirryin joukkopaineen myötä metalliin. Sanoisin, että aika klassinen tarina sukupolveni poikapuolisilla henkilöillä.

Siitä päästään säkkiini. Se kertoo tarinan, jonka päähenkilö ja kertoja olen minä. Sivuosissa ovat elämääni ja musiikkimakuuni vaikuttaneet levyt. Kronologialla ei väliä. Tai totuudella, koska tarinankerronnassa tärkeintä on itse tarina.

Ja se alkaa kymmenisen vuotta sitten. Metallipäänä kuuntelin Iron Maidenia ja Metallicaa, niin kuin kymmenet kaltaiseni klopit. Sitten löysin jostain kulman takaa Led Zeppelinin, joka iski tajuntaani kovaa. Sen vaikutus toki kuului kuuntelemessani kloppihevissäkin, mutta se oli silti jotain muuta. Pehmeämpää, sävykkäämpää ja ennen kaikkea massiivisempaa.

Kun metalli kävi vaivaamaan, oli Led Zeppelinistä helpohkoa siirtyä poppiin. Liekin maanläheinen proge ei ollut zeppeliaanista, mutta tarpeeksi lähellä 70-lukua, jotta siitä voi vetää selvän vaikutelinjan musiikkimakuni tarinassa.

Ei mennyt aikaakaan, kun proge unohtui. Aivan kuten musiikin historiassakin, progen söi punk. Ja mikä punk? No jumankekka, Ramones! Vielä vuotta aiemmin naureskeltiin, kun AC/DC:n jokaisessa biisissä on sama rumpukomppi. No niin oli Ramonesillakin, mutta ei paljoa haitannut, kun meno oli niin julmetun kiivasta. Nykymeiningistä vain Death From Above 1979 veti heille vertoja, vaikka kiimaisuus olikin moninkertaisempaa.

Punkin historiaa tutkaillessa tuli vastaan hetki, jossa kaikki muuttui. The Clash teki levyn, jolla oli hyvin vähän perinteistä punkia, mutta joka oli asenteeltaan enemmän punk kuin mikään muu punk. Ja koska The Clash herätti poliittisen kiinnostuksen, niin samassa vanha tuttu Rage Against The Machinekin potki, vaikka metallille aloinkin vähitellen jättämään hyvästejä.

Ja kun punkin jätti taakse, niin tuli post-punk – uudessa muodossaan. Franz Ferdinandin kulmikkuus oli ensiaskel ns. indiemaailmaan, jossa olikin ihan ok olla mahdollisimman pieni. Ei siinä paljoa auta Yngwie Malmsteeninkään sanoa enemmän on enemmän, kun ei se enemmän ole enemmän. Se on perseestä. Tai näin ne isommat indiepojat sanoivat.

Brittipopin hurmos ja ihanuus avautui hitusen myöhemmin. Suede, Pulp ja Oasis tulivat tutuiksi, mutta suurimmaksi suosikiksi nousi Blur. Siihen ehkä suurimpana syynä erään aika helvetisti tolkuttamani keikan massahurmos. Arctic Monkeyskin jäi elämään uuden aallon brittirevivalisteista isoilta osilta siksi, että se oli niin järjettömän iso sukupolvikokemus. Siitä huolimatta en koe, että yhtye olisi etäinen tai ”liian suosittu”, koska vuodesta toiseen he osaavat kutittaa juuri oikeaa hermoani.

Indien raja-aitoja kokeilin muutamienkin yhtyeiden kautta. Weezer oli lähin tuttavuuteni jenkki-alternativeen, LCD Soundsystem elektronisempaan ilmaisuun ja Mogwai oli kovin järisyttäjä post-rockaajista, vaikka Sigur Rosin mystisyydessä ja Godspeed You! Black Emperorin ehdottomuudessakin oli puolensa. Viimeinen indieihastus oli Vampire Weekend, joka osoitti, ettei länsimaisen musiikin tarvitse tuijottaa niin syvälle omaan historiaansa.

Vampire Weekendin afrikkarytmeistä onkin helppo siirtyä mustaan musiikkiin. Se ei suinkaan ole mikään uusi tai tuore villitys itselleni. Ajattelin jopa jossain vaiheessa, että keskittyisin täällä pelkkään souliin ja hip hoppiin. Se ajatus hävisi onneksi. Jospa saisin taas äskeisestä ajatuksesta kiinni.

Kuuntelin siis jo jonkun verran räppiä nuorempanakin. Beastie Boysin Intergalactic videoineen on edelleen yksi elämäni järisyttävimpiä musiikillisia kokemuksia. Adam Yauchin musiikkivideot ja kolmikon yleinen coolius saivat minutkin haaveilemaan musiikkivideo-ohjaajan urasta. Se haave ei välttämättä ole täysin kuollut vieläkään.

Monta vuotta meni kumminkin siihen, että räpistä tuli rakkaus. Siihen tarvittiin Asa ja Common. Asan Leijonaa metsästän oli virkistävän erilainen levy itselleni aikoinaan. Lopullisestihan sekosin Terveisiä kaaoksesta -levyyn, joka on edelleen mielestäni kaikkien aikojen hienoin suomalainen levy. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa ei jää kauaksi. Commonin Be on taas räpeiltään ja taustoiltaan niin ylimaallisen sulaa hunajaa korvilleni, etten kyllästy siihen koskaan. Kanye Westin jumalointi alkoi myös tasan siitä hetkestä, kun kuulin levyn.

Nicole Willisin ja Soul Investigatorsin ensimmäistä yhteistä levyä kuunnellessa vasta tajusin, miksi tietyt rap-taustat toimivat niin hyvin. Soul on parhaimmillaan jumalaista musiikkia ja silloin koin, että heidän levyllä se oli parhaimmillaan. Ehkä olen vähän ymmärtänyt historiastakin jotain, mutta pidän sitä edelleen poikkeuksellisen hyvänä albumina. Poikkeuksellisen hyvä levy on myös Frank Oceanin channel ORANGE, jonka kautta sain r’n’b-kärpäsen pureman. Tosin se kärpänen on edelleen aika tiukasti Ocean-painotteinen, niin ylivoimaisen kova on mies ja hänen levynsä.

Nyt kun olet päässyt tähän asti, niin varmaan kysyt, miksi kerroin tämän tarinan. Koska löydät (tai löysit) nämä artistit levysäkistäni. He ovat minulle tärkeimpiä ja toivon, että kyseisten levyjen tärkeys ja hienous välittyy myös sinulle. Siksi teinkin tarinalle soundtrackin. Olkoon se härnäke todelliselle musiikkimatkalle. Ja kuten kunnon soundtrackit, ei siinä ole mitään kokonaisuutta kasassa pitävää punaista lankaa. Kuten ei todellisuudessa musiikkimaullanikaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.