Kuten varmaan festivaaliraporttini perjantai-osasta tulikin ilmi, tuli sitä muutama tuoppi juotua festivaaleilla. Siksi lauantai käynnistyikin hitaasti ja epävarmasti.

Aloitin lauantaini rohkeasti ja uskaliaasti Tähtiportilla, jonka tiesin olevan varsin radikaali yhtye. Anteeksi, valehtelin, aloitin sen vielä rohkeammin …And You Will Know Us By The Nimihirviöllä, jota jaksoin kaksi minuuttia ja totesin rock-musiikin olevan hautausta vaille valmista kauraa. Se oli myös ainoa annokseni oikeita soittimia koko festivaalin aikana.

Tähtiportti sen sijaan valoi uskoa oikeastaan kaikkeen mahdolliseen maailmassa. Randy Barracudan, Vilungin, Stiletti-Anan ja Albert Witchfinderin elektroninen jumitus ei välttämättä ollut aivan oikeassa paikassa aurinkoisella Kujalavalla, mutta sai se silti pauloihinsa perverssillä hypnoottisuudellaan.

Witchfinder julisti farkut puolitangossa ja maskit ja huivit kasvojensa peittona iskulausemaisia lyriikoitaan hurjalla intensiteetillä. Muu yhtye tyytyi tykittelemään analogisyntikoistaan mökää Witchfinderin huudon taustalle. Show’n kruunasi vielä Witchfinderin käsissään pitelemä lastenkirja, josta epäilemättä saatanallisia säikeitä julistettiin festivaalikansan takaraivoon. Hurja keikka ja yhtye, jota en suosittele missaamaan, jos saapuvat lähiseuduille esiintymään.

Seuraavaksi suuntasin päälavalle katsomaan Earl Sweatshirtia, joka oli festivaalien isoin pettymys. Ensin herran dj:t suolsivat parikymmentä minuuttia yhdentekevää räppiä ja drum ’n’ bassia yleisön ”lämmikkeeksi”, jonka jälkeen Sweatshirt saapui vähin fanfaarein lavalle. Flegmaattisesti esiintynyt räppäri keskittyi enemmän yleisön hiljaisuuden päivittelemiseen ja infantiilien rivouksien huudattamiseen kuin esiintymiseen, mitä jaksoin noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen oli saatava kalja, koska röyhkeitä jenkkejä ei kestä ilman beer.

Kaljan yhteydessä kävin katsomassa kovasti mainostetun arcade-hallin tarjonnan. Avara huone ei muutaman pelin ja flipperin valikoimalla ihan muistuttanut vanhoja kunnon Pelikaaneja, mutta oli silti oikein kiva lisä festivaalin oheistoimintoihin. Varsinkin kun päihitin Twitteristä (ja nykyisin myös Snapchatista) tutun Ami Vuorisen Konamin Summer Gamesissa kolme kertaa peräkkäin. Amilla saattoi olla paremmat #sidewaysviikset, mutta yleisurheilukentillähän oikeasti miehestä otetaan mittaa.

Seuraava akti, jota menin katsomaan, oli haipeissa ollut Silvana Imam. Olin vaikuttunut saapuessani Kujalavalle, koska lavalla oli ensimmäistä kertaa festivaalien aikana kunnon lavasteet. Ruusutaustalakana ja dj:t peittänyt musta kangas olivat vaikuttava näky yhdessä Imamin kokovalkoisen esiintymisasun ja punaisen hiihtopipon kanssa. Olin heti myyty.

Lopulta en kestänyt Imamin kyydissäkään pitkään, koska äkkiä selvisi, ettei Imamilla ollut tarjottavana kuin nupit punaisella ryskivä julistus. Biitit laahasivat räjäytysbassoilla ja Imam huusi räppiään, josta sai selvää vain toisteiset sanat ”Pussy Riot” ja ”patriarkal”. Vielä kun kehiin tuotiin yhden biisin ajaksi täysin mitäänsanomattoman r’n’b-kappaleen uikuttanut heppu, jonka nimen unohdin heti, niin en voinut olla mitenkään vakuuttunut Imamista.

Tavallaan hyvin harkitun visuaalisen ilmeen takia Silvana Imamia voisi kritisoida muodon asettamisesta sisällön edelle, mutta musiikin soidessa kävi päinvastoin. Sisältö edellä mentiin niinkin rohkeasti, että muoto ympäriltä unohtui. Haluaisin kovasti tykätä radikaalin ja täysin ehdottomasti esitetyn sanoman takia, mutta olen se pelle, joka kaipaa myös muotoa.

Tähän voi kuvitella kuvan Silvana Imamista esiintymässä.

Seuraavaksi luvassa olikin festivaalien sukupolvikokemus. Kun kerkesin innostumaan tungosten vähyydestä, niin koittikin Paperi T ja festareiden taatusti isoin yleisöryntäys. Koko Pihalavan edusta oli täynnä, mikä onneksi tarkoitti vain osittaista tungosta. Lavan vierustalle mahtui hyvin ja näki vielä paremmin.

Vaikka en Paperi T:n levystä innostunutkaan niin paljon kuin monet muut kollegat ja kyläläiset, niin onnistuin silti pitämään keikasta. Paperi T on nimittäin suvereeni esiintyjä. A capellana esitetty Mainstream-Solo oli jo todella vaikuttava voimannäyttö siitä, miten Papru pystyy kietomaan yleisön sormensa ympärille tekemällä oikeastaan mitä vaan. Osansa on myös kollektiivisessa ihailussa, mutta en halua ottaa häneltä mitään pois. Veti hiljaiseksi.

Mutta biisi biisiltä Malarian Pelkoa esittänyt Papru sai silti minut lopulta väsymään. Mustiin pukeutunut, pitkän tukkansa taakse piiloutunut ja naukkuja suoraan viinipullosta ottanut räppäri vain vahvisti mielikuvaani roolin taakse piiloutumisesta.

Ja tämä ajatus on minua ärsyttänyt viimeisen viikon. On päivänselvää, että jokaisella räppärillä on rooli. Perjantaina minua viihdyttänyt Tuuttimörkö on rooli. Khid on rooli. Kridlokk varsinkin on rooli. Miksi ärsyynnyn Paperi T:n roolista? Olenko skenen vaalija, jota Paperi T haluaakin ärsyttää? Ehkä vielä tärkeämpi kysymys kuuluu, oonks mä pelle?

Paperi T:n rooli kun on jotain, mitä suomalaisessa räpissä ei juuri ole ollut. Alakuloa, kärsimystä ja masennusta ovat käsitelleet monet muutkin, mutta eivät ole tehneet sitä estetiikalla, joka vahvistaa synkän taiteilijan mielikuvaa. Esim. Ameeba näyttää lavalla räppäriltä, joka voisi räpätä ihan mistä vaan, mutta räppääkin masennuksestaan. Paperi T taas näyttää siltä, ettei voisi räpätä mistään muusta kuin viinaan tukahdutetuista tunteista. Sen hän vielä tekee todella päällekäyvällä tavalla. Livenä sanat painottuivat dramaattisin huudahduksin ja tiuskaisuin.

Ja jostain syystä se ärsyttää. Haluaisin sanoa, että se johtuu ahdasmielisestä katsantokannastani genreen, jossa pitää tehdä asiat niin kuin ne on aina tehty. Haluaisin myös sanoa, että haluan räppini viittauksilla hip hop -kulttuuriin. Silloin voisin olla vain se pelle, jota ärsyttää kun asiat tehdään eri tavalla.  Mutta ongelmani on nimenomaan roolissa, joka massalle antaa kuvan henkilökohtaisia tuntojaan paljastavasti avaavasta räppäristä, kun minusta tuntuu, että oikeat tunteet piiloutuvat roolin taakse.

Enkä kyllä ihan hirveästi Ameebastakaan tykkää, vaikka rooli ei hänen kohdallaan tunnu yhtä vahvalta.

Ja tämä on siis vain henkilökohtainen ongelmani. Paperi T on hyvä siinä, mitä tekee. Siitä osoituksena suurin yleisö ja joukkohurmos. Ja ainoa todistamani puuhun kiivennyt hemmo.

Paprun ja kaljan jälkeen todistin vihdoin ja viimein Dizzee Rascalin. Tuplaajan ja soul-kiekujan kanssa esiintynyt britti otti pääesiintyjän tehtävänsä vakavasti ja kehoitti heti alussa ihmisiä pomppimaan, koska ei aio sietää seisoskelua. Ihmiset tekivät työtä käskystä.

Vaikka Rascal saikin aikaiseksi festivaalin kovimmat bileet, jäi keikasta silti varsin ristiriitainen kuva. Alussa esitetyt Boy In Da Cornerin ja Maths + Englishin kappaleet muistuttivat likaisemmista grime-ajoista, kun taas loppukeikkaan säästetyt uudemmat pop- ja EDM-biisit muistuttivat siitä, miksi en juurikaan ole Rascalia vuoden 2010 jälkeen kuunnellut.

Vaikka brittiräppärillä on karismaa saamaan jotain eloa sieluttomimpiinkin tusinaralleihin, niin ei ne silti muutu hyviksi biiseiksi. Varsinkin Warrior-sanan kappaleessa sisältänyt biisi oli aivan sietämätön keskitien emansipaatioralli, jonka olisi voinut jättää tekemättä, ettei sitä olisi edes tarvinut esittää. Sentään uudemmissa biiseissä on mainioita hölmöilyjäkin, kuten Bonkers ja Bassline Junkie.

Rascalin keikasta voikin oikeastaan sanoa, että hän sai aikaiseksi hyvät bileet, mutta ei ikimuistoista keikkaa. Hieman myös ihmetyttää Pagans EP:n kappaleiden loistaminen poissaolollaan. Eikö EP ole tavoittanut oikeata yleisöä vai oliko se vain välityö? Joka tapauksessa Dizzee oli takuulla kovempi kuin perunut Azealia Banks, joka olisi samat bileet saanut aikaan vain 212:lla.

On yhteenvedon aika. Sidewaysista ei ihan hirveästi jäänyt mieleen hyviä keikkoja. Siihen on oikeastaan syynä se, etten nähnyt kovinkaan montaa keikkaa kokonaan. Yleensä minua festareiden jälkeen harmittaisi, jos olisin missannut tai jättänyt kesken bändejä, mutta Sidewaysin jälkeen ei harmittanut yhtään. Siihen taas on syynä se, että alueella oli – tuntuu pahalta sanoa tätä – parempaakin tekemistä. Baareissa oli helppo istuskella kavereiden kanssa kuin normaalina viikonloppuiltana ja bändien mökää oli helppo paeta esimerkiksi Arcade-hallin suojaan. Tai Pihalavan nurmikentälle, jossa bändien soittaessakin volyymi oli sen verran matala, että keskustelu ei ollut mahdotonta.

Sidewaysista onkin helppo sanoa, että se on viihtyisin festivaali, jolla olen ollut. Ainoa toiveeni ensi vuodelle onkin, ettei kapasiteettia nostettaisi, vaikka alue antaisi myöten. Tungoksettomuus oli sen verran nautinnollista, että sen verrokkifestivaalin muinaiset ”tungetaan alue täyteen ja toivotaan parasta” -ratkaisut saavat jäädä historiaan.

TL;DR: Nuorisolaiskielellä Sideways oli ihan 5/5.

LISÄYS: Kuvaamani puuhun kiivennyt hemmo otti minuun yhteyttä ja lähetti minulle kuvan Paperi T:n keikalta, jonka otti puussa ollessaan. Se on tuossa alla. Kiitos puuhun kiivennyt hemmo! We salute you!