Schoolboy Q ja hiphopin käyttäytymismallit

Kun viimeksi näin Top Dawg Entertainmentin edustajan Suomessa, oli Circusiin pakkautunut sekalainen sakki hiphopin kuluttajia. Oli merkkilippiksiään ulkoiluttaneet aitopäät ja ei-niin-aitopäät, tiedostavat nuoret ja ei-niin-nuoret ja juhlakansa. Silloin lavalla yhdistyivät juhla ja äly. Silloin koin olleeni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siellä hiphop ei näyttänyt, tuntunut tai kuulostanut siltä, että sitä tehtiin ja kulutettiin imagon takia.

Viime sunnuntaina olin Nosturin pihalla ja koin imagon ja yksilöiden läsnäolon. Merkkilippikset, merkkivaatteet ja merkkiautot kilpailivat vuorotellen huomiosta ja näkyvyydestä. Se ei sinänsä ihmetyttänyt, koska kaikki näistä kuuluvat osana hiphopiin. Ne ovat osa genren kuvastoa ja siten myös sen imagoa.

Sisälle päästyäni sama fiilis vain kasvoi. Musiikki soi, pajari kärysi ja ihmiset tanssivat kuvioilla, jotka muistuttivat eri ihmisten kohdalla eri musiikkivideoista. Jokainen halusi näyttää aitoutensa olemalla joku muu. Kokemus oli samaan aikaan hellyttävä että absurdi. Hellyttävä lähinnä siksi, että iso osa yleisöstä oli alaikäisiä. Absurdi siksi, että suomalaisen hiphop-fanin käyttäytymismallia johtaa yleensä alkoholi, ei räppäri-x Youtubesta.

Schoolboy Q:n tullessa lavalle tajusin yleisön olevan iso massa yksilöitä, jotka eivät edes halua nauttia yhdessä keikasta, vaan kilpailla faniuden ja aitouden määrässä muiden kanssa. Kun käskettiin bailaamaan, niin jokainen yritti olla astetta kovempi bailaaja kuin ympärillä ollut. Yhteisöllisyydestä tai massahurmoksesta ei ollut tietoakaan. Se kertoo niin hiphopin yksilöä palvovasta eetoksesta kuin ajastammekin.

Ja niin kertoi Schoolboy Q:n asennekin. Näennäinen energia oli lopulta laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja asennevammaisuutta, joka paljastui lopulta siinä, kun hänen mielestään yleisön pitäisi mylviä jokaisella hiljaisella hetkellä. Schoolboylle ja kaikille huomiosta kilpailleille haluan kertoa yhden asian: huomion saa, kun on ansioita. Ansioksi ei riitä olemassaolo ja paikalle saapuminen pyjama ja – ah, niin muodikas – kalastajahattu päällä.

Kaikki ylläoleva on hiphopia, mutta sen ei tarvitse olla. Asennekin voi olla yhtä rajoja rikkovaa kuin Top Dawgin räppärien biitit ja riimit. Silloin voidaan palata keskustelemaan joukkohurmoksesta.

——————————————-

Positiivisempia viboja perinteisemmän keikkaraportin muodossa voit lukea All Earsista.

Avainsanat: , ,

2 kommenttia kirjoitukseen Schoolboy Q ja hiphopin käyttäytymismallit

  1. Mirssiina kommentoi:

    Onnistuit tiivistämään kaikki mun ajatukset tosta keikasta. Jos vertaa vaikka viime kesän Hustle HKI:n tunnelmaan, Schoolboy Q oli harvinaisen mitäänsanomaton ja yleisestikin tärkeintä koko keikalla oli ”turn up” ja sekoilu, mutta toisaalta eihän ne biisitkään mitään diipeintä kamaa ole.

    Ainiin. Se kalastajahattu ei muuten näytä hyvältä kenelläkään. Paitsi ehkä Q:lla.

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Kiitos kehuista! Lämmittivät kyynisen bloggarin sydäntä! En Hustlessa ollut, mutta voin kuvitella että siellä oli vahvempi meininki ja fiilis. Itsellä vertailuna tuli mieleen Kendrick Lamarin keikka Circusissa, missä Lamar ei myöskään nöyristellyt eikä himmaillut yleisön huudattamisessa, mutta sentään ei tehnyt itsestään isompaa numeroa kuin oli. Lopputuloksena oli ihan helvetinmoinen massahurmos, mikä johti spontaaniin kahden minuutin huutokonserttiin, minkä aikana Lamar ei saanut sanottua sanaakaan. Sen eteen vetikin sellaisen keikan, että siihen huutokonserttiin oli täysi syy. Schoolboy olisi voinut ottaa vähän mallia ennen kuin tulee valittamaan fiiliksen puutteesta.

      Ja iso kiitos mielipiteestäsi kalastajahatusta! Luulin olevani mielipiteeni kanssa ainoa. Se on ysärireliikkejä, jotka olisi voinut ihan huoletta jättää ysärille. Myös Q olisi voinut jättää sen unholaan.

      BTW vilkaisin blogiasi ja hyvältä näytti! Propsit Daleyn nostamisesta. Sitä on tullut fiilailtua paljonkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.