Onko Paperi T Jeesuksen uusi tuleminen?, kysyi hiljattain erään blogipostauksen otsikko. Mestariteos julisti muutama muukin arvostelu. Lahjakas lisäsi eräs radiojuontaja, kun herran keikasta Sidewaysissa tuli puhe. Saattaisi hyvinkin luulla, että Paperi T on Suomen paras räppäri. Olen nyt se pakollinen heitteri: ei ole.

Malarian pelko on toki oiva debyyttilevy. Se on sitä, mitä Ruger Hauerin, Paavoharjun ja Khidin kanssa tehdyn yhteis-EP:n jäljiltä pystyi odottamaankin: modernia ja sivistynyttä räppiä, joka ei tosin haasta kuin edeltäjänsä. Siihen se on liian itsetietoinen ja vieraannuttava.

Erolevynä Malarian pelko on kaksijakoinen. Toisaalta se kertoo eron aiheuttamasta tyhjyydestä, jota levyn hahmo hukuttaa viinaan, itseinhoon ja niiden synnyttämään eristäytymiseen. Toisaalta kivusta, jonka entisen fyysinen että henkinen läsnäolo aiheuttaa. Toisaalta Papru tiputtelee nimiä ja viittauksia siihen tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mikä on itsetietoista vieraannuttamista ja/tai oman hahmon vahvistamista, ja mikä on rehellisyyttä.

Siinä tullaan ongelmaani. Paperi T on liian rakastunut omaan hahmoonsa, että on vaikea saada kiinni rakkaudesta, jonka kuihtumisesta ja tuhoamisesta hän yrittää kuulijansa vakuuttaa. Parhaimmillaan hän on kappaleissa, joissa rappioromantiikka unohdetaan tyystin. Siitä esimerkkeinä Sanat ja singlebiisi Sä jätät jäljen, joista jälkimmäisellä kuulija pääsee aistimaan tapahtumat ja tunnelmat hyvinkin tarkasti olematta kumminkaan avoimen suora. Sanat-kappaleessa taas kuvataan todella hyvin vaikeutta, millä omat tunteet rakastamaansa ihmistä pystyisi kiteyttämään sanoiksi. Ja siitä kuinka vaikea ylipäänsä on olla avoin.

”Nää biisit ei oo susta vaik vähän oiski
Tunnet mut nii hyvin et tiedät etten mä voisi
Ja vaik ne sanat ei ikinä tulisi takasi
Nii battleräppärinki on oltava joskus alasti”

Mutta sitten on ne kappaleet, joissa vähän itseironisestikin puhutaan kulttuuriviittauksilla omasta sitoutumiskammosta ja siitä, kuinka kuppi maistuu. Kun erolevystä on kyse, niin toivoisi että jo vitsiksi mm. PIF:llä muuttunut hahmo voisi pysyä taka-alalla, koska Paperi T:n namedroppailu on pahimmillaan vain osoitusta siitä, että on joskus lukenut kirjan jos toisenkin. Hänellä ei esim. ole Asan kykyä luoda kielikuvilla täysin oma maailmaansa tai Pyhimyksen vittumaisen terävää havainnointikykyä. Esimerkiksi Stevie Nicks on niin syvällä omassa viittauskuplassaan, ettei sen tarinaa – jos sellaisen ylipäänsä haluaa itseinhoisen vuodatuksen takaa nähdä – pysty ottamaan täysin sisäänsä. Sekin on omalta osaltaan esimerkki siitä, että Paperi T:n on helppo kietoa punavihreäkupla pauloihinsa. Valkoisen kulttuurin viittaukset ovat helpommin sisäistettävissä kuin suomiräppäreiden rakastamat vanhat gangstaräppärit ja jengielokuvat.

Siksi en pidä Malarian pelkoa mestariteoksena. Siihen vaadittaisiin aitoutta ja uskallusta haastaa kuulijansa. Sellaisessakin projektissa Paperi T on ollut mukana, nimittäin Paavoharjun viimeiseksi levyksi jääneellä Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne. Siinä haastettiin ja siinä ei lyyrisyydestä huolimatta vieraannutettu, vaan viillettiin luuhun saakka. Se oli erolevy, jolla rakkauden loppumisen tunsi. Malarian pelolla sitä ei tunne kuin ajoittain. Eniten harmittaa siksi, että lopetuskappaleella Resnais, Beefheart ja Aalto Paperi T onnistuu yhdistämään hahmonsa ja eroteeman niin, että siihen voi samaistua. Se satuttaa, koskettaa ja herkistää.

Loppukaneettina sanottakoon, että Paperi T on taidokas räppäri ja levykin on huolella tehty, mutta hahmoon voisi päästää jo vähän enemmän Henri Pulkkista. Silloin saatetaan päästä tasoille, joilla isot aiheet ja henkilökohtaiset dilemmat yhdistyvät kuten vuoden toistaiseksi ainoalla mestariteoksella.