Miksi en osallistunut Record Store Dayhin

Record Store Day on päivä, johon musiikin ystävänä olisi pakko osallistua. Se on harvoja päiviä, jotka tuovat kuhinaa levykauppoihin – meidän levynörttien kirkkoihin.

Olen parina aiempana vuonna osallistunut hulluuteen juoksemalla ympäri levykauppoja etsimässä vinyyleitä, joiden saatavuudesta ei ole mitään tietoa. Se onkin oikeastaan päivä, johon kiteytyy levykeräilijän todellisuus: levykauppoja on pakko kierrellä, koska jos vaikka sattuisikin löytymään juuri se levy, mitä on etsinyt.

Aiempina vuosina RSD:n kiinnostavinta antia minulle ovat olleet pelkästään kyseistä päivää varten julkistetut sinkut. Japandroidsin Art Czars, Editorsin Last Day ja Radioheadin Super Collider / The Butcher -tuplasinkku ovat niitä RSD-julkaisuja, joiden vuoksi olin täysin valmis maksamaan jopa pientä ekstraa niiden ostamisesta. Niitä kun ei tähänkään päivään asti ole juuri mp3-kaupoissa ja Spotifyssa näkynyt. Toim. huom. en ole tarkistanut, enkä näillä liksoilla tarkista.

Minulle kun musiikin kuluttamiseen liittyy aina se oletusarvo, että ostan levyt kuunneltaviksi. Ostamillani levyillä pitää olla joku muukin arvo kuin se, että ne ovat minulla jossain tietyssä formaatissa. Tämän takia Spotify onkin vähentänyt levyjen ostamista kohdallani huomattavasti. Siitä syystä minua myös kiinnostavat huomattavasti enemmän levyt, joihin en pääse digitaalisesti käsiksi. Viimeisin ostamani levy on Hopeajärven viimeisin seiskatuumainen, joka on muuten todella pienen painoksen julkaisu, värivinyyli ja maksoi viisi euroa. Ylläolevilla on sama arvo, vaikka maksoivatkin huomattavasti Hopeajärven seiskaa enemmän.

Tämän vuoden julkaisuista päällimmäisiksi jäivät mieleen ylihintaiset uusintajulkaisut, joiden ainoa arvo on keräilyarvo. Ja se arvo nostetaan rehellisesti tappiin tekemällä painoksista pieniä ja samalla nostaen hinnat naurettavan suuriksi. Tai ainakin minusta 13 euroa David Bowien seiskatuumaisesta uusintajulkaisusta on naurettava hinta, olkoot kuinka harvinainen alkuperäisessä tai jopa RSD:na julkaistussa muodossaan. Arvoa kun himmentää se, että kappaleet ovat julkaistu aikaa sitten ja löytyvät jo useana eri julkaisuna useana eri formaattina. Samoin ennen albumien julkaisua julkaistut albumiraidat vinyylisinkkuina ovat idea, joka haiskahtaa lähinnä levykeräilijöille suunnatulta mainoskampanjalta, eikä artistilähtöiseltä kädenojennukselta musiikin ystäville. Samoin albumien vinyyliuudelleenjulkaisut ovat sellaisia, joita voitaisiin julkaista myös muulloinkin kuin virallisena levykauppojen juhlapäivänä.

Record Store Day onkin mielestäni näivettymässä hyvätuloisten levykeräilijöiden bakkanaaliksi, jossa levyjä ostetaan vain siksi, että levyjä pitää ostaa ja vinyylihyllyssä pitää olla tietyt julkaisut. Musiikki on vain tuote, jota hamstrataan hyllyyn ylläpitämään statusta. Se on toki hyvä asia levykaupoille, jotka saavat asiakkaita ja sitä myöten tuloja alati pienenevään kassaansa. Samalla levyjen keräämisestä ja ostamisesta tehdään vain entistä elitistisempää ja pienemmän porukan intresseihin sopivaa toimintaa ja sitä porukkaa ei tarvitse erikseen kannustaa levykauppoihin. Enemmänkin pitäisi panostaa niihin, jotka eivät levykaupoissa juuri vieraile. Sitä vaan ei tehdä ylihintaisilla keräilyjulkaisuilla klassikkobändien sinkuista tai albumeista. En haluaisi uskoa, että levykauppojen peli ulkopuolisten asiakkaiden haalimisessa on menetetty, mutta Record Store Day nykymuodossaan ei uskoa lisää. Noh, aina on seuraava vuosi.