Minun ja Metallican suhde päättyi noin kymmenen vuotta sitten. Siinä ei oikeastaan ollut mitään dramaattista, kasvoimme vain toisistamme erille. Ostin ennen lukioikää heidän levyt ja näin heidät livenä. Sen jälkeen olin valmis siirtymään johonkin ihan muuhun.

Olikin oudon nostalgista astua leffateatteriin katsomaan Metallican tuoretta elokuvaa, Through The Neveriä. Olin siitä ennakkoon jopa oudon innostunut, vaikka suhteeni bändiin ei olekaan enää kovin läheinen. Trailerissa kun elokuvan juoniosuudet näyttivät yllättävän tehokkailta, eikä konserttimateriaalikaan kovin väsyneeltä näyttänyt.

Aloitetaan Nimrod Antalin ohjaamilla juonipätkillä, ne kun ovat olleet elokuvan markkinoinnin kärki. Periaatteessa elokuva seuraa Dane DeHaanin näyttelemän roudari Tripin pakun noutomatkaa ja matkan tapahtumat ja konsertti yhtyvät toisiinsa. Tämä vain periaatteessa, koska kuvastoltaan Tripin surrealistinen mellakkapako ei osu lyriikoiden tai teemansa osalta yhtään konsertin materiaalin kanssa yhteen. Toki Metallican estetiikka on aina ollut makaaberia ja keskenkasvuista, mutta silti Antalin ohjaama kuvasto on irrallisen oloista. Juonen osuus jää myös hyvin vähäiseksi, kyseistä materiaalia on ehkä noin kymmenosa puolitoista tuntisesta, eikä niitä käytetä kovinkaan hyvin hyväksi. Merkitykseltään ne jäävät elokuvan sisällä olevan musiikkivideon tasolle. Sentään kuvasto on välillä varsin näyttävää.

Itse konsertti sen sijaan toimi. Konsertti on kuvattu Edmontonissa ja Vancouverissa viiden keikan aikana, jotka Metallica soitti kiertueensa ulkopuolella uransa isoimman, ja kalleimman, lavan kanssa. Valkokankaalla jääkiekkokentän kokoinen lavarykelmä on varsin mykistävä ja Antal ottaa kaiken hyödyn siitä irti visuaalisesti. Samoin lavasta nousevat propit ja ympäri hallia sijoitetut videoscreenit toimivat varsin hienoina show-elementteinä. Ne kun ottavat inspiraationsa yhtyeen kappaleista ja levyn kansista. Varsinkin Ride The Lightningin sähkötuoli salamoineen oli omassa mauttomuudessaan komea. 3D-efektikin toimi konsertin aikana loistavasti.

Musiikillisesti elokuvan konsertti on ihan hyvä. Lähes koko yhtyeen uran kattava settilista on kelpo kattaus hittejä ja albumiraitoja, mikä miellyttänee faneja varmasti oikein mainiosti. Muutama hutikin on, kuten Death Magneticin Cyanide, joka ei ole levynsä parhaimpia kappaleita, enkä tiedä onko Memory Remainskaan yhtyeen parhaita rock-kappaleita. Hyvin nekin toimivat elokuvateatterin kovalla äänenpaineella. Korvatulpat ovatkin ihan suositeltava hätävara, jos näkemäni näytöksen äänenvoimakkuus on normi.

Se, mikä ihmetytti konserttimateriaalissa, oli yleisön roolin minimoiminen. Faneja ei näytetä kuin hyvin pieniä hetkiä. Metallican konsertit ovat aina olleet yhtä massahurmosta, mitä bändi itse lietsoo varsin ankarasti. Nyt materiaali näyttää yhtyeen soittamassa usein vailla mitään vuorovaikutusta yleisöönsä. Jopa yleiskuvat keskittyvät enemmän lavaan, kuin areenojen yleisömeriin. Antal on toki haastatteluissa korostanut, että haluaa päästää elokuvateatteriyleisön lavalle yhtyeen kanssa, mikä on jalo ajatus. Ongelmana on vain megalomaaninen lava, mikä asettaa soittajat usein erilleen toisistaan, joka tekee lavan tapahtumista erillisiä toisistaan. Tämä tekee kokemuksesta intiimin, mikä on hitusen ristiriidassa konsertin megalomaanisen koon kanssa.

Through The Never onkin Some Kind of Monsterin jälkeen se elokuva, jota fanit kaipasivat. Se ei riko myyttejä yhtyeestä, vaan pikemminkin vahvistaa niitä. Bändistä paljastetaan vain huvittavat tavat saapua keikkapaikalle. Muuten he ovat vain kovia jätkiä soittamassa musiikkiaan massoille. Ja heidän roudaritkin ovat kovia jätkiä, jotka pistävät vaikka yhden mellakan ojennukseen. Fanituote siis parhaimmasta päästä.

Metallica: Through The Never ensi-illassa Suomen elokuvateattereissa 18.10.