Harvinaisen tylsiä kummitusjuttuja

coldplay-ghost-stories1

Olen usein ollut mielipiteeni kanssa yksin, kun olen sanonut Mylo Xyloton olevan Coldplayn paras albumi. Se kun on yhtyeen matkan selkeä huippupiste: piskuisesta yhtyeestä tuli ylväs ja rehellinen pop-jättiläinen, joka uskalsi Mylo Xylotolla unohtaa menneisyytensä ja olla sitä, mitä heidän kuuluikin olla.

Ghost Storiesin ensimmäinen single Midnight antoi olettaa, että Coldplay lähtisi kokeellisempaan suuntaan uusimmalla levyllään. Magic taas palautti odotukset maan pinnalle, vaikka onkin todella hieno kappale. En siis oikein tiennyt, mitä levyltä kannatti odottaa. Varsinkin kun vielä ennen levyn julkaisua tuli Aviciin kanssa tehty A Sky Full Of Stars, joka on juuri niin hukassa oleva keski-ikäisten flirttailu nuorisolaisten kanssa kuin se on paperilla.

Lopulta A Sky Full Of Stars antaa parhaimman kuvan koko levystä. Se on kompromissi, jolla sekä yhtye että levyn tuottanut Jon Hopkins eivät oikein tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Se on tunnelmallisuudessaan ja pienimuotoisuudessaan paluu Parachutesin ja A Rush of Blood To The Headin aikoihin. Tosin kun nuo albumit olivat pehmeitä ja mukavia kuin mummon kutoma villapaita, niin Ghost Stories on H&M:n villatakki, joka periaatteessa ajaa saman asian, mutta ei lopulta ole ihan niin mukava ja lämmin.

Epätasaisuus vaivaa koko levyä niin biisien kuin yleisen tunnelmankin osalta, joista jälkimmäinen ei oikein missään vaiheessa pääse kehittymään. Tavallaan Ghost Storiesin paluu tunnelmallisuuteen ja pienimuotoisempaan ilmaisuun on fiksu veto, koska Mylo Xylotoa massiivisempi ja pompöösimpi ilmaisu olisi jo silkkaa itseparodiaa (moi Muse). Vaihtelu voimakertosäkeisiin panostavien pop-kappaleiden ja Oceansin kaltaisten hitureiden välillä tekee lopulta levystä lievästi skitsofreenisen ja juuri siksi turhankin kompromissimaisen. Ihan kuin yhtye ei Hopkinsin kanssa olisi saanut päätettyä, millainen yhtye he haluavat Ghost Storiesilla olla ja siksi yritetään vähän kaikkea. Sovitukset eivät tue maan tasalla pysyviä sävellyksiä lainkaan, vaan tekevät niistä jopa entistäkin värittömämpiä ja hajuttomampia.

Se on hirvittävä sääli, koska Viva La Vidasta alkaen yhtye on uskaltanut olla häpeilemätön pop-yhtye, jolta luonnistuivat yllättävämmätkin sovitukselliset ratkaisut. Lopputuloksena oli hyviä levyjä ja monta erinomaista singleä. Ghost Storiesilla he yrittävät olla konesovituksin soiva alkuaikojen Coldplay, mutta ovat vain tylsempi, kylmempi ja mitäänsanomattomampi kuin alkuaikoinaan olivat. Levynä Ghost Stories vertautuu lähes yhtä tylsään X&Y:hyn, mutta sillä ei ole edes ensimmäistäkään Fix Youn, Talkin saatika edes The Hardest Partin kaltaista yksittäistä huippuhetkeä. Parhaimmiksi yrityksiksi jäivät Magic ja komean kaihoisasti soiva Another’s Arms, jotka osoittavat yhtyeen osaavan tehdä erinomaisia kappaleita niin sävellyksellisesti kuin sovituksellisesti.

Ghost Stories onkin yhtyeen ensimmäinen selvä välityö. Sillä on yritystä, mutta ei näkemystä. Vaikka Coldplayn maine on mitä on, niin ainakin jokaisella levyllä on voinut kuulla suunnan, mitä he ovat halunneet edustaa levyillään. Tuoreimmalla suunta on täysin hukassa. Siksi en halua sanoa, että levy on ”ihan jees” – mitä se jollain tasolla jopa onkin – koska se antaisi signaalin onnistumisesta. Onnistuminen vaatisi näkemystä ja sitä Ghost Storiesilla ei ole. Se mitä toivonkin yhtyeen seuraavalta levyltä on näkemys, tuli se sitten Aviciin kaltaisen EDM:n tai häröilyn muodossa. Ainakin silloin tietäisin, millainen yhtye Coldplay haluaa olla. Nyt en tiedä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.