Kirja-arvostelu: 12 tuumaa – tarinoita levykaupoista

12 tuumaa on kirja, joka keräsi joukkorahoituksella reilusti yli vaaditun summan rahaa julkaisuaan varten. Se on kirja, jota moni kuplassani oleva musiikkinörtti on odottanut, koska levykaupat, levyt ja tarinat niiden ympärillä kiinnostavat. Niin minuakin. Varsinkin kun kirjan inspiroinut artikkeli Kampin Green Grass Recordsista ja sen omalaatuisesta kauppiaasta oli varsin mainio.

Osansa on toki myös sillä, että olen viettänyt nuoruuteni Helsingin levykauppoja nuohoten. Iso Roobertinkadun Stupido, Erottajan Popparienkeli, Hakaniemen Black & White ja muutaman vuoden sinnitellyt Fatty Sounds (jota ei harmi kyllä kirjassa käsitellä lainkaan) tulivat hyvinkin tutuksi teinivuosinani, kun kaikki rahat, mitä käsiini sain, oli pakko käyttää levyihin. Oman levyhyllyn kerääminen ja kasaaminen oli projekti, joka tuntui parhaiten kuvaavan persoonaani. Samalla koin, että tuin artisteja, jotka toivat taiteellaan sisältöä elämääni.

Taustani vuoksi koin, ettei kirjan maailmaan sisäänpääseminen olisi vaikeata. Yllätyksekseni se oli. Jotain olisi pitänyt päätellä kirjan nimestäkin.

Minulle fyysiset musiikkitallenteet ovat aina assosioituneet cd-levyyn. Cd-soittimen sain syntymälahjaksi parin vuoden ruinaamisen jälkeen seitsemänvuotiaana. Sitä ennen perheessämme kuunneltiin lähinnä kasetteja. Vinyylit edustivat mennyttä teknologiaa, jota ei enää juurikaan kuunneltu. Levyostokseni ennen vuotta 2010 olivat siis käytännössä pelkkiä cd-levyjä. Niitä myös kertyi minulle ja paljon. Määrällisesti ehkä noin 600-700. Tarkkaa lukua en enää tiedä, koska lopetin laskemisen vuonna jossain 500:n levyn paikkeilla. Tosiprot toki laskevat levyt hyllymetreissä.

Vaikka aiemmin puhuinkin keräilystä, niin cd ei formaattina kumminkaan ole sellainen, jolla olisi keräilyarvoa. Cd ei helpon monistettavuutensa ja digitaalisuutensa vuoksi ole juuri koskaan muuttunut keräilyformaatiksi. Poikkeuksia toki on esim. suomiräpissä, jossa cdr-painokset olivat pieniä ja levikki siten varsin vähäistä, mutta pääasiassa cd on kulutusformaatiksi tehty. Lauri älä jaarittele. Sellaisena se ei myöskään minulle muodostunut. Levyjä ostettiin kuunneltavaksi ja monissa tapauksissa ostin ne vasta, kun niistä tuli ns. mid-price-hintaisia. Levyjen painoksella tai muulla ei ollut mitään väliä.

12 tuumaa vie aivan eri maailmaan. Useamman toimittajan toimittamat artikkelit käsittelevät niin nykyisiä kuin jo kuopattuja levykauppoja. Niissä toistuu sama kaava: haastateltava on poikkeuksetta kauppias tai yksi myyjistä ja tarina etenee kronologisesti syntyhistoriasta nykyhetkeen saakka.

Se, mitä odotin ja toivoin, oli levykauppojen hengen tavoittava kirjoitus. Fyysisen levyn puolustuspuheena ollaan paljon käytetty niihin liittyvää tunnepohjaa ja levykauppojen tunnelmallisuutta. Itsekin levykaupoissa viihdyin, koska koin olevani paikassa, jossa olen kaltaisteni joukossa. Ne olivat turvasatamia.

Sen valitettavasti rikkoo lähes täysin joka artikkelissa esiin nouseva bisnespuhe vinyylin kautta. Vähänkään kaupankäynnistä lukeneet tietävät, että kauppa käy, kun ostaa tuotteen hintaan x ja myy hintaan y. Niistä muodostuu toivottavasti tuottoa. Varsinkin käytettyjä levyjä myyvät kauppiaat toistavat asiaa usein, mikä on itsestäänselvyys jo lähtökohtaisesti. Samalla kun kauppiaat toistavat bisneksensä pohjaa, he luovat itsestään kuvan varsin tylsinä persoonina, joiden puheissa ei ole muuta sisältöä kuin eurot.

Ja kun puhutaan levybisneksestä, niin ainoa formaatti, mikä tuo euroja sisään on vinyyli. Vinyyliä ei myydä volyymeilla, vaan isolla hinnalla, jota perustellaan keräilyarvolla. Keräilyarvo taas muodostuu siitä, että painokset ovat pieniä tai pienehköjä, kysyntää riittää vuodesta toiseen ja jos kunnosta pitää huolta, niin ostamansa levy on sijoitus. Siihen luottavat myös levykaupat.

Formaattikeskusteluun tämä tuokin varsin kummallisen sävyn, kun alan ammattilaiset, joille musiikin tuntuisi olevan tärkeää muussakin kuin myyntimielessä, puhuvat myymästään taidemuodosta kauppatavarana, jota pitää myydä siinä formaatissa, missä harvinaisuus ja keräiltävyys ovat sen paras ominaisuus. Ei soundi, ei isompi kansikoko, eikä edes kuuntelukokemus. Kun keskustelu kääntyy pelkäksi bisnekseksi, ei taiteella ole enää mitään väliä. Sillä on vain väliä, mitä kyseinen esine tuo kassaan.

Sinänsä on vaikea olla kritisoimatta kauppiaita, joiden elinkeino nimenomaan on myydä sitä, mikä tuo särvintä pöytään. Mutta voin kritisoida toimittajia, jotka artikkeli artikkelilta keskittyvät samaan aiheeseen. Kauppojen persoonallisuus ei välity pelkästä kauppiaspuheesta oikein mitenkään, ellei kyseessä ole jo aiemmin mainitun Green Grass Recordsin Markku Arolan tai Lahden Misirloun kauppiaan tapaisia persoonia, joilla maine jo edellyttää muutakin kuin kaupan bisnesidean avaamista. Tai Misirloun maineen vuoksi bisnesideaa pitää avata vähän enemmänkin, koska, no, tietäjät tietää.

Pieniä valonpilkahduksia ovat suljettujen levykauppojen tarinat, koska niissä keskitytään myös yhteisöön. Ilman asiakkaita ei ole kauppoja ja asiakkaat juuri ovat ne, jotka luovat yhteisöllään kaupan bisneksen. Siksi asiakkaiden tarinat olisivat olleet, jos ei elintärkeitä, niin ainakin virkistäviä ja piristäviä poikkeuksia kirjassa isommassakin mittakaavassa.

Asiakkaiden tarinoita kirjan tiimoilta riittääkin. Monet lukemani arvostelut ovat lähteneet sivuraiteille ja kirjoittajat ovat muistelleet omia levykauppatarinoitaan. Jatko-osaan sitten.

Muutenkin kirjassa vaivaavat pikkuvirheet. Ajoittain kirjassa luotetaan liikaakin siihen, että lukijat ovat perehtyneitä keräilykulttuuriin. Esim. levyn kuntoon viittaava termi cut-out mainitaan alkuosan artikkeleissa, mutta selitetään vasta loppupuolella. Tietäjät toki termin tietävät, mutta vinyylikeräilyyn perehtymättömille noviiseille termit eivät aukea.

Dokumentaationa levykaupoista 12 tuumaa ajaa asiansa pätevästi. Käsiteltävien kaupunkien kaupat käydään läpi tarpeeksi laajasti genrerajoja sen enempää tuijottamatta, vaikkakin entisenä hevarina silloisena pääkallopaikkana toimineen Spine Centerin huomiotta jättäminen vähän kaihersikin. Samoin nykyisistä metalliin keskittyneistä kaupoista Kvlt jäi käsittelemättä. Lopullisen kirjan artikkelitarjonta on kumminkin kattava sekä edustava.

Kirjasta jäi silti hieman möhömahainen olo. Möhömahaisuus, eli möhismi, on Twitterin musiikkipartojen keskuudessa leviävä lempinimi musiikkiharrastajille, joille menneisyyden bändit, formaatit ja genret ovat ainoat oikeat. 12 tuumaa kun yrittää vakuuttaa minulle – väitän itseäni suht aktiiviseksi musiikkikuluttajaksi, vaikka en levyjä ostakaan – että vinyyli on se oikea formaatti, koska sillä on arvoa vuosienkin päästä. Tämä arvo vain yksinkertaistetaan jälleenmyyntiarvoksi, jolla ei taidekokemuksen kanssa taas pitäisi olla yhtään mitään väliä. Tätä dialogia ei taas kirjan kanssa pääse käymään, koska puheenvuoro on kauppiailla, joiden puheita toimittajat dokumentoivat. Levykauppabisnestäkään ei yhdistetä oikeastaan missään vaiheessa levybisnekseen, josta olisin itse ainakin halunnut kauppiaiden näkemyksiä nykytilanteen valossa.

Mutta sinänsä kirja tarjoaa sen, minkä se lupaakin: 12 tuuman kauppatarinoita yhden kirjan verran.

Avainsanat: , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.