Manic Street Preachersien Futurology julkaistiin eilen. Olen kuunnellut sitä päivässä jo huomattavasti enemmän kuin mitään muuta Send Away The Tigersin jälkeen. Siihen on muutamakin syy.

Futurology on minulle ensimmäinen Preachers-levy SATT:n jälkeen, joka ei kuulosta väkinäiseltä. Journal For The Plagued Lovers on toki hyvä levy, mutta se kuulostaa liikaa yhtyeeltä, joka haluaisi olla sama yhtye kuin Holy Biblella. Ei se vaan onnistu. Postcards From A Young Manin piti olla levy, joka olisi uusi Tigers, mutta sekin kuulosti pakotetulta. Siinä ei ollut Tigersin nälkää, jolla näytettäisiin koko maailmalle omat vahvuudet. Se oli pop-levy, joka vain piti tehdä. Rewind The Filmistä en halua sanoa mitään, koska sitä en ole kuunnellut kokonaan kertaakaan.

Futurologylla MSP kuulostaa korviini taas yhtyeeltä, joka tietää vahvuutensa. Se uskaltaa tehdä anthemeita, jotka pinnaltaan kuulostavat tyhjänpäiväisiltä renkutuksilta, joiden tahtiin voi indiediscossa nostaa jalkaa ja puida nyrkkiä. Heti kun kaivaa pintaa syvemmälle, se on aivan yhtä pirullisen ja nokkavan älykäs kuin aina ennenkin. Eikä Manic Street Preachers olisi Manic Street Preachers, jos se ei muistuttaisi menneisyydestään. Walk Me To The Bridge onnistui koskettamaan tavalla, jonka en olisi uskonut olevan mahdollista. Varsinkin kun se on sävellykseltään niin häikäilemätön anthem.

Kyynikolle Futurology onkin oiva näpäytys. Manic Street Preachers kun onnistuu yhä säväyttämään, ja muistuttamaan siitä, että tarttuvan ja iskevän popmusiikin ei pidä olla tyhmää ja tyhjänpäiväistä ollakseen tarttuva. Älykkyys ja ideologia mahtuvat iskusävelmien sisään vaivatta, kun sen tekevät muusikot, jotka haluavat sen osoittaa. MSP sen osoitti ja ai että se kuulostaa hyvältä.

https://www.youtube.com/watch?v=GFWg8-ZhAh8