Boyhoodista ja musiikista

*JOS ET OLE NÄHNYT BOYHOODIA JA PELKÄÄT KAIKKIA PALJASTUKSIA ELOKUVASTA, NIIN ÄLÄ LUE.*

Eilen ensi-iltansa saanut Boyhood on elokuva, jota on syytä käsitellä myös musiikkiblogissa. Ei vain sen takia, että se on ylistyksensä arvoinen elokuva, vaan siksi että siinä on erittäin onnistunut soundtrack.

Elokuvan ideana on kuvata Ellar Coltrainen näyttelemän Masonin kasvamista 6-vuotiaasta pikkupojasta 18-vuotiaaksi college-opiskelijan aluksi. Tapahtumavuosia ei missään vaiheessa mainita, vaan vinkit jäävät lähinnä miljöön, tavaroiden, ilmiöiden ja kappaleiden tasolle.

Ne kappaleet, ai että. Coldplayn Yellow:lla alkava elokuva tykittää heti  kärkeen kyseisen kappaleen lisäksi The Hivesia ja Blink-182:ta luodakseen tunnelmaa 2000-luvun alusta. Osui ja upposi.

Loppuelokuvan aikana ei myöskään voinut olla ihan mitenkään hirveästi nostalgiapakahtumatta. Vuosien 2006, 2008 ja 2009 edustajat kun olisivat omienkin vuosien edustajia aika helposti.

Musiikilla on iso osa tarinassakin. Esimerkiksi Masonin ja isän ensimmäinen isompi keskustelu käydään Wilcon Hate It Heren merkityksestä ja sanomasta. Vähän kevyemmän kohtelun saavat pienet hetket, joissa pojat harjoittelevat Soulja Boyn Crank Thatin tanssikuvioita ja kohtaus, jossa keskustellaan Lady Gagan Telephonen videon soveliaisuudesta.

Yksi elokuvan sykähdyttävimmistä kappaleista on ollut sen suurin ns. sleeper hit. Taustakappaleena soiva Family of The Yearin Hero on niin hieno, ettei sitä voi sivuuttaa vain elokuvan tunnelmapalana. Se jäi soimaan pitkäksi aikaa päähän ja sen jälkeen pitkäksi aikaa stereoihin. Ylitti vaikuttavuudessaan jopa lopputeksteissä soivan Arcade Firen.

Menkää katsomaan Boyhood ja vaikuttukaa. Se on hieno. Soundtrackiin voi tutustua toistaiseksi vain epävirallisina soittolistoina. Virallista soundtrackia saataneen odottaa Suomeen aika pitkään, jos ylipäänsä koskaan saapuukaan. Ajathan ovat mitä ovat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.