Kaikki jotka seurasivat edellistä blogiani tietävät, että Arctic Monkeys on lempiyhtyeeni ja Alex Turner on jumalani.

Yhteinen taipaleemme on kestänyt jo kahdeksan vuotta, mikä on varsin pitkä aika fanituksille: maut muuttuvat, ihmiset kasvavat ja yhtyeet kehittyvät suuntiin, jotka eivät aina mene täysin yksiin. Arctic Monkeys on onnistunut myötäilemään kasvuani joka hetkellä. Jopa Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppets ja soolo-EP ovat kolahtaneet ja kovaa.

Siksi nyt on hieman hämmentynyt olo, kun AM on yhtyeen ensimmäinen levy, joka tuntuu hairahdukselta.

Kesällä kun ihastelin yhtyeen Glastonburyn keikkaa varauksetta, heitettiin kommenteissa pelkoja liiallisesta ameriikan rokkiintumisesta. Pelot toteutuivat, koska AM:llä ollaan hyvin, hyvin kaukana Sheffieldistä. Riffeissä on lihasta, koukut ovat simppeleitä ja kitarasoolot lähtevät kuin tykin suusta. Alkuaikojen viattomuus ja pölhö kaahaus sekä Humbugin uhkaavuus ovat vain muistoja.

Oikeastaan AM on kuin jalostetumpi Suck It And See. Viitteitä on 70-luvun raskaasta rockista, vanhasta että uudesta R’n’B:stä ja klassisesta popista. Jälleen jotakin uutta ja tuoretta yhtyeen tuotannossa, vaikka Turnerin aina yhtä nerokkaat kielikuvat ovatkin jo tuttua ja turvallista sisältöä. Tosin se on ihan parasta tuttua ja turvallista. Ei tarvitse edes olla fanipoika, jotta voi nostaa tämän Arabella-lainauksen vuoden parhaiden lyriikoiden joukkoon:

She’s got a Barbarella silver swimsuit
And when she needs a shelter from reality
She takes a dip in my daydreams

Silti se on väärin. Arctic Monkeysin kanssa kun ei haluaisi kasvaa ja kehittyä. Heidän pitäisi olla se yhtye, jonka kanssa voidaan olla ikuisesti niitä parikymppisiä, joilla oli enemmän kiihkoa kuin järkeä. Nyt vaihdamme molemmat hupparit ja tennarit pukuihin, pöhötymme ja rauhoitumme. Sentään emme ole kyynistyneet. Turnerin umpi-ihastuneita lyriikoita kun kuuntelee mielellään ja ehkä vähän niihin jopa samaistuen.

Mutta juuri tästähän on faniudessa kyse. Sitä yrittää yhdistää itsensä ja oman elämänsä yhtyeen kaareen ja elää täysillä heidän kanssaan. Ja totta kai omaan elämäänsä lataa odotuksia, joiden odottaa toteutuvan. Ja kun ne eivät toteudu, niin seuraa väistämätön pettymys ja syiden etsiminen. Nyt haluaisin syyttää vanhenemisestani Arctic Monkeysia, jotka haluavat kasvaa tyylikkäiksi aikuisiksi, kun minä en.

Pian tosin varmaan koitta hetki, kun olen sinut itseni kanssa ja voin arvostaa AM:ää sellaisena kuin se on – hienona rock-levynä.

Levy julkaistaan 9. syyskuuta.

Ps. On muuten pirun hyvät soundit.