Arctic Monkeys kasvaa, minä en

Arctic-Monkeys

Kaikki jotka seurasivat edellistä blogiani tietävät, että Arctic Monkeys on lempiyhtyeeni ja Alex Turner on jumalani.

Yhteinen taipaleemme on kestänyt jo kahdeksan vuotta, mikä on varsin pitkä aika fanituksille: maut muuttuvat, ihmiset kasvavat ja yhtyeet kehittyvät suuntiin, jotka eivät aina mene täysin yksiin. Arctic Monkeys on onnistunut myötäilemään kasvuani joka hetkellä. Jopa Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppets ja soolo-EP ovat kolahtaneet ja kovaa.

Siksi nyt on hieman hämmentynyt olo, kun AM on yhtyeen ensimmäinen levy, joka tuntuu hairahdukselta.

arctic-monkeys-AM-album-cover

Kesällä kun ihastelin yhtyeen Glastonburyn keikkaa varauksetta, heitettiin kommenteissa pelkoja liiallisesta ameriikan rokkiintumisesta. Pelot toteutuivat, koska AM:llä ollaan hyvin, hyvin kaukana Sheffieldistä. Riffeissä on lihasta, koukut ovat simppeleitä ja kitarasoolot lähtevät kuin tykin suusta. Alkuaikojen viattomuus ja pölhö kaahaus sekä Humbugin uhkaavuus ovat vain muistoja.

Oikeastaan AM on kuin jalostetumpi Suck It And See. Viitteitä on 70-luvun raskaasta rockista, vanhasta että uudesta R’n’B:stä ja klassisesta popista. Jälleen jotakin uutta ja tuoretta yhtyeen tuotannossa, vaikka Turnerin aina yhtä nerokkaat kielikuvat ovatkin jo tuttua ja turvallista sisältöä. Tosin se on ihan parasta tuttua ja turvallista. Ei tarvitse edes olla fanipoika, jotta voi nostaa tämän Arabella-lainauksen vuoden parhaiden lyriikoiden joukkoon:

She’s got a Barbarella silver swimsuit
And when she needs a shelter from reality
She takes a dip in my daydreams

Silti se on väärin. Arctic Monkeysin kanssa kun ei haluaisi kasvaa ja kehittyä. Heidän pitäisi olla se yhtye, jonka kanssa voidaan olla ikuisesti niitä parikymppisiä, joilla oli enemmän kiihkoa kuin järkeä. Nyt vaihdamme molemmat hupparit ja tennarit pukuihin, pöhötymme ja rauhoitumme. Sentään emme ole kyynistyneet. Turnerin umpi-ihastuneita lyriikoita kun kuuntelee mielellään ja ehkä vähän niihin jopa samaistuen.

Mutta juuri tästähän on faniudessa kyse. Sitä yrittää yhdistää itsensä ja oman elämänsä yhtyeen kaareen ja elää täysillä heidän kanssaan. Ja totta kai omaan elämäänsä lataa odotuksia, joiden odottaa toteutuvan. Ja kun ne eivät toteudu, niin seuraa väistämätön pettymys ja syiden etsiminen. Nyt haluaisin syyttää vanhenemisestani Arctic Monkeysia, jotka haluavat kasvaa tyylikkäiksi aikuisiksi, kun minä en.

Pian tosin varmaan koitta hetki, kun olen sinut itseni kanssa ja voin arvostaa AM:ää sellaisena kuin se on – hienona rock-levynä.

Levy julkaistaan 9. syyskuuta.

Ps. On muuten pirun hyvät soundit.

Avainsanat: , ,

11 kommenttia kirjoitukseen Arctic Monkeys kasvaa, minä en

  1. J kommentoi:

    Do I Wanna Know on pirun hyvä biisi, mutta olisin toivonut ehkä jotain rajanvetoa tuohon taustalaulamiseen. Nyt tuo toinen levyltä nostettu biisi jatkaa samassa hengessä ollen silti edeltäjäänsä selvästi tylsempi. Aikuismusiikkia tämä ei vieläkään onneksi kai ole, mutta puvut tosiaan jäbiltä löytyy nyt ja meininki saattaa olla kliinisempää. Luulin, että albumi julkaistaan tänään, mutta jäänpä odottelemaan sitten vielä!

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Sinkuista ei kannata vetää kauhean pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä. Levyllä on mukavasti vaihtelua tyylien suhteen. Esim. No. 1 Party Anthem on aika tyylipuhdas pianoballadi, jossa on hieno nostatus loppua kohden. Eikä ole aikuismusiikkia. Pointti oli ehkä enemmänkin se, että bändi kehittyy suuntaan, johon en itse heitä kuvitellut ihan hirvittävällä vauhdilla. Ei yksikään aikuinen haluaisi juntata niin kuin Arctic Monkeys tai kirjoittaa niin hempeästi kuin Turner välillä kirjoittaa.

  2. Maiju kommentoi:

    Hahaa! Just kirjoittelin omasta suhteestani Arctic Monkeysiin ja huomaan, että se oli aika lailla peilikuva tästä sun postauksesta, sekä historian että nykyfiilisten suhteen. :D Tosin mulla on uuteen levyyn tutustuminen vasta edessä, joten en osaa noita uusia sinkkuja lukuunottamatta sanoa siitä vielä mitään.

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Kävin lukemassa. Great minds think alike. :)

  3. Miia Miia kommentoi:

    Jahas, tunnin päästä olis aka noutaa oma kappale. Niin, singlet säikäyttivät – tunnelma ja musiikillinen tyylittely eivät kohtaa omia mieltymyksiäni. Mutta, kuten Lauri totesi, eivät ne singlet kerro koko totuutta, joten edelleen jännityksllä odotan omia lopullisia reaktioitani levyä kohtaan. Vaikka en levystä lopulta itselleni mitään lempparia saisikaan, uskon silti tietynlaiseen laadukkuuteen, hyviin biiseihin ja jänniin koukkuihin. Bänsillä on selkeästi visionsa, mitö arvostan. Ei välttämätä sama kuin mulla, mutta näinhän se menee, että muut kasvavat ja menevät elämässä eteenpäin – minä en.

    Katsotaan, kuinka isoon kuunteluun levy lopulta päätyy.

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Jos et pidä No. 1 Party Anthemista, niin syön kenkäni. Tästä voidaan tehdä vaikka videopostaus Rikospaikalle.

      Juuri eilen keskustelin kaverin kanssa, joka ei oikein lämmennyt, koska oli perusrockia. Mietin väitettä ja uskaltaisin vastaväittää, ettei ole perus. Turnerilla ja muulla bändillä on niin laaja skaala vaikutteita, ettei sovitukset koskaan taannu pelkäksi juntaksi. Aina löytyy jostain joku koukku tai yllättävä käänne, jolla saadaan biisi toimimaan. Samoin Turnerin tekstit ovat paljon oivaltavampia kuin ”beibi, tykkään peffastas”, vaikka sanoma olisi kutakuinkin sama. Siksi pidän AM:stä, vaikka toivoisinkin sen olevan vähän enemmän Humbugia.

  4. Anni kommentoi:

    Oma 150 merkin arvioni jäi todella pintapuoliseksi kun piti aikamoisella dediksellä väsätä, mutta on kyllä tosiaan lievästi huvittanut monet Englanti/Amerikka akselin uskomattoman hurmokselliset arviot. 10/10! On huomattavissa, että Arctic Monkeys on tietyissä piireissä yksi niistä bändeistä joiden kohdalla arvostelijoiden kaikki objektiivisuus katoaa ja kaikista superlatiiveista paistaa vaan läpi ”I’ve always loved everything you do, always will love everything you do and gonna love this one too, no matter what”. En ole ikinä ollut mikään suuri Arctic Monkeys fani ja ehkä siitä syystä oma näkökanta oli ehkä vielä vähän kriittisempi, mutta ei minusta kummoinen ruudinkeksijä tarvitse olla tajutakseen ettei käsissämme nyt ole mikään maailmoja mullistava levy. Facebookissa tiivistinkin, että omat fiilikseni olisi hyvin tiivistänyt vieläkin ytimekkäämpään muotoon kaverin lausahdus ”hyvin tehty, mutta jotenkin yhdentekevä”. Onneksi ainakin oma musiikkivuoteni on ollut niin hyvä tähän mennessä, että matkalle on sattunut monta merkityksellisempää levyä kuin AM.

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Siihen voin yhtyä, ettei tosiaan ole mikään kympin arvoinen teos, eikä tätä tuskin muistella vuosien päästä genrensä merkkiteoksena, tuskin bändinkään. Mutta – nyt voi varmaan disclaimata argumentit fanipoikailuna – pystyn kuulemaan ne elementit, miksi ihmiset arvostavat yhtyettä. Sen voi tiivistää sanoihin ”hyvin tehty”, mutta ehkä melodioissa, sanoissa ja pienissä koukuissa on jotain, mikä nostaa sen ”hyvin tehdyn” yläpuolelle.

      Ei minunkaan tarvitse AM:ää nostaa musiikkivuoden kohokohdaksi. En sitä siltä oikeastaan odottanutkaan. Pelkäsin pahinta, mutta sainkin kuunneltavan rock-levyn kauniilla pop-hetkillä. Se riittää.

      Menee nyt ehkä vähän, tai oikeastaan aika paljonkin, ohi aiheesta, mutta juuri tuo mainitsemasi ärsyttää rock-kritiikeissä. Omien tunteiden ja ennakko-odotusten annetaan ohjata arvioita aivan liikaa. Se syö kaiken vähänkin objektiivisuuden, mitä arvosteluun voi laittaa. Oman musiikkimaun voi mielestäni antaa näkyä, mutta esim. hypen ei saisi missään nimessä antaa vaikuttaa mielipiteeseen. Ei sillä ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Se on markkinointia. Mutta joo, tämä on vain oma mielipiteeni, enkä siitä syytä sinua. Kunhan vain piti päästää mölyt mahasta, ehkä vähän keskustelua toivoen.

  5. Anni kommentoi:

    Hyviä pointteja ja yhdyn kyllä suureen osaan mainitsemistasi jutuista koskien AM:ää.

    Toi objektiivisuuden puute ja hypen niskan päälle laskeminen on hämmentänyt mua kyllä jo pitkän aikaan. Musta tuntuu, että itsellä se menee melkein päinvastoin (jos on itselle todella tärkeä bändi ja odotettu levy niin on ehkä vieläkin kriittisempi ja oikein kiinnittää huomiota kirjoittaessa siihen, että oma faneilu ei hämärrä näkökykyä). Mutta siitähän nyt ei pääse yli eikä ympäri että mielipiteet muuttuu kuuntelukertojen myötä eikä arviota kirjoittaessa voikaan vielä tietää sitä millaisiin mittasuhteisiin levyt ajan kanssa kasvavat, mutta that comes with the gig:)

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      True dat. Vahva subjektiivisuus on musta ihan ok silloin, kun on rehellisen asian suhteen, eikä edes yritä silloin olla objektiivinen. Ristiriita on liian ilmiselvä. Esimerkkinä vaikka Rumban Lana Del Rey -lyttäys, missä omiin silmiin arvostelussa annettiin runtua vain sen takia, kun arvostelijan indie-odotukset eivät täyttyneet. Toki levyn musiikillisetkin ansiot ovat heikot, mutta odotusarvokulma oli mielestäni tarpeeton, koska sillä ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa. Muitakin esimerkkejä on muistakin musiikkimedioista, mutta tuo on jäänyt mieleen räikeimpänä.

      Mutta joo, arvostelijan tehtävä on varsin vaikea, koska pitäisi jotenkin saada levyn heikkoudet ja vahvuudet selvennettyä lukijalle, sortumatta kumminkaan liialliseen ylistämiseen tai haukkumiseen. Viikon kuuntelulla voi saada jonkun käsityksen, mutta todelliset vahvuudet tulevat esiin vasta kuukausien, joidenkin levyjen kohdalla jopa vuosien päästä. Yritäpä siinä sitten sanoa jotain, jonka takana voi seistä ajan kuluessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.