Viime viikolla keskusteltiin Spotifysta. Sivulauseessa keskusteluun nousi myös albumin asema, mihin Jussi Mäntysaari tarttui sunnuntaina. Itse haluan myös jatkaa aiheesta. Samalla kun suoratoiston uumoiltiin tappavan musiikin (tuskin) ja musiikkiteollisuuden (tuskin), niin soittolistojen uumoiltiin tappavan albumit. Tähänkin väitteeseen toistan itseäni, tuskin.

Albumi ei ollut se, mistä pop-musiikki syntyi. Koko teollisuus rakentui alkujaan singlen varaan. Tai jos ihan menneisyyteen haluaa katsoa, niin nuottien. Ne kun olivat vielä 1950-luvulla myydyimpiä musiikkituotteita. Hitaammalla vauhdilla soitettu vinyylilevy syntyi vasta 1940-luvulla ja vakiintui käyttöön vasta 1950-luvulla. Silloinkin sille ahdettiin mahdollisimman paljon yksittäisiä kappaleita, koska sille mahtui niitä enemmän kuin 78 tai 45 kierrosta minuutissa pyörivälle levylle. Vasta 1960-luvulla tajuttiin, että pidempi kesto voisi tarjota taiteellisen mahdollisuuden kokonaisuuden luomisessa. Silloin vasta syntyi käsitteemme albumikokonaisuudesta. Vaikka seiskatuumaiset singlet ovat edelleen ja olivat ns. menneinä aikoinakin relevantti julkaisuformaatti cd- ja kasettisinglejen lisäksi, jostain syystä albumit olivat se, mitä kuluttajat halusivat ostaa. Väittääpä Wikipedia jopa, että 90-luvun lopussa kaikkia hittibiisejä ei edes julkaistu singleinä. En väitä vastaan, kun niihin aikoihin vielä söin kiviä ja ostin yhden levyn vuodessa vanhempien rahoilla.

Se ei tosin ole tarkoittanut sitä, että kaikki hyödyntäisivät albumia jonkinlaisena temaattisena tai tyylillisenä kokonaisformaattina. Kaikkia ei albumitaiteelliset ambitiot kiinnosta. Varsinkin ns. kaupallisemmassa pop-musiikissa albumi on – vahvasti yleistäen – ollut tehokas tapa myydä singlekappaleet ja vähän ekstraa yhdessä paketissa. Hittibiisit kun eivät kadonneet mihinkään fyysisen julkaisemattomuuden myötä vaan elivät mm. musiikkivideoiden muodossa. Ns. jämäkappaleiden käsite tuli tutuksi jo lapsena, eikä se ole sittemmin mihinkään kadonnut. Internet-aika vain mahdollisti sen, ettei kuluttajan tarvitse enää hankkia jämäkappaleita itselleen. Se johti siihen, että vuonna 2006 iTunesin singlemyynti ylitti kappaleluvuissa albumimyynnin ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun. Single syrjäytti albumin. Muutosta tuskin on luvassa.

Taloudellisesti albumin julkaisu voikin olla jatkossa kannattamatonta. Osittain siksi, että edelleen uskon fyysisten formaattien jäävän marginaaliharrastukseksi muutaman vuoden kuluessa ja osittain siksi, ettei digiaikana albumilla ole niin suurta merkitystä. Kuluttaja voi kuluttaa musiikkiaan juuri niin kuin tahtoo. Hän voi kuunnella yksittäisiä biisejä, levy-yhtiöiden ja artistien itse luomia kokonaisuuksia tai tehdä aivan omia ratkaisuja soittolistojen muodossa. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että yksittäiset biisit ratkaisevat, joten kaupallisesti fiksuinta olisi keskittyä tasaiseen hittien tehtailuun videoiden kera ja rummuttaa niillä itseään esille. Esim. Ariana Granden kohdalla albumin julkaisu tuskin nosti häntä sen enempää esiin kuin Problemin tai Break Freen julkaiseminen. Keikoilla vain saattaa olla vähemmän ihmisten tuntemia kappaleita esitettävänä.

Taiteellisesti en taas jaksa uskoa, että albumi tulee kuolemaan mihinkään. Se vain saattaa jäädä harvempien valittujen artistien ja bändien tavaksi luoda taidettaan. Albumi on nimittäin teosmuotona täysin erilainen kuin yksittäinen kappale. No shit Sherlock. Selitän kumminkin hieman. Yksittäinen kappale kun on minulle hieman kömpelöllä analogialla kuin elokuvan kohtaus tai katkelma kirjasta. Se voi yksinään olla hieno ja mieleenpainuva osoitus artistin kyvyistä ja näkemyksistä, mutta albumi antaa aina paremman kuvan siitä, mitkä ovat kyvyt luoda taiteellisia ja temaattisia kokonaisuuksia. On ihan makuasia kumpaa arvostaa enemmän. Itse arvostan albumia yli kaiken.

Siksi ajatus siitä, että soittolista on tulevaisuuden albumi on suorastaan höpsö. Uutta albumia ei voi tulla ja olla, koska albumi on itsessään formaatti, joka määrittää kokonaisuuden. Hyvä albumi on kokonaisuus, jota ei voi rikkoa tai asetella uudelleen. Huono on, ja se onkin syytä purkaa osiin. Kulutusformaattina albumi taas luultavasti menettää asemansa. Se saattaa olla jopa hyvä asia. Kun kaikkea musiikkia ei julkaista albumeina vaan singleinä ja mahdollisesti EP-muodossa, niin albumista tulee ns. musiikkimaailman romaani, joka on tarkkaan harkittu ja mietitty kokonaisuus, jota ei pahalla tahdollakaan haluaisi kutsua kokoelmaksi erillisiä kappaleita.

Samoin digiajan mahdollistama rajoitusten puute voi tehdä albumille ihmeitä. Koska kulutus on vähitellen siirtymässä entistä enemmän mobiilialustoille ja tietokoneille, niin niiden mahdollisuuksia esim. visuaalisten elementtien käytössä voitaisiin käyttää hyväksi entistä enemmän. Kansitaiteiden visuaalisuuden ei tarvitse rajoittua vain painettuun muotoon. Pitchforkin Advance on vain yksi esimerkki visuaalisuuden hyödyntämisestä. Uudet muodot eivät välttämättä rajoitu pelkästään visuaalisuuteen. Ajattelutapa pitäisi vaan saada pois siitä, että albumin oikea kuuntelu- ja kulutusmuoto on painettu fyysinen tuote. Se oli vasta ensimmäinen tapa.

En tiedä johtuuko digivastaisuus ylipäänsä vallitsevasta nostalgiatrendistä, jossa halutaan uskoa, että ennen oli kaikki paremmin. Ehkä tilastoja katsoessa voi niin ajatella, mutta kehitys kehittyy ja ajat muuttuvat. Mikään ei koskaan ole ollut pysyvää, joten miksi olisi nytkään. Ehkä olen naiivi, kun haluan ajatella, että uudet kulutusmuodot ovat ennen pitkää kannattavia myös artisteille. Ensin pitäisi vain nähdä, mihin suuntaan muutos lopulta lähtee. Digiaika on vasta alussa, eikä sen ennustaminen ole helppoa. Mikään ei vain kehity, jos kehitys tuomitaan ja yritetään kieltää. Siinä ei käy mitään muuta kuin kehitys menee suuntaan, joka palvelee vain tiettyjen tahojen etuja. Mikään ei nimittäin ole pysyvämpää kuin muutos. Kehitys kehittyy, joten kehitytään mukana.