Albumi ei ole soittolista

Albumi ei ole soittolista

Viime viikolla keskusteltiin Spotifysta. Sivulauseessa keskusteluun nousi myös albumin asema, mihin Jussi Mäntysaari tarttui sunnuntaina. Itse haluan myös jatkaa aiheesta. Samalla kun suoratoiston uumoiltiin tappavan musiikin (tuskin) ja musiikkiteollisuuden (tuskin), niin soittolistojen uumoiltiin tappavan albumit. Tähänkin väitteeseen toistan itseäni, tuskin.

Albumi ei ollut se, mistä pop-musiikki syntyi. Koko teollisuus rakentui alkujaan singlen varaan. Tai jos ihan menneisyyteen haluaa katsoa, niin nuottien. Ne kun olivat vielä 1950-luvulla myydyimpiä musiikkituotteita. Hitaammalla vauhdilla soitettu vinyylilevy syntyi vasta 1940-luvulla ja vakiintui käyttöön vasta 1950-luvulla. Silloinkin sille ahdettiin mahdollisimman paljon yksittäisiä kappaleita, koska sille mahtui niitä enemmän kuin 78 tai 45 kierrosta minuutissa pyörivälle levylle. Vasta 1960-luvulla tajuttiin, että pidempi kesto voisi tarjota taiteellisen mahdollisuuden kokonaisuuden luomisessa. Silloin vasta syntyi käsitteemme albumikokonaisuudesta. Vaikka seiskatuumaiset singlet ovat edelleen ja olivat ns. menneinä aikoinakin relevantti julkaisuformaatti cd- ja kasettisinglejen lisäksi, jostain syystä albumit olivat se, mitä kuluttajat halusivat ostaa. Väittääpä Wikipedia jopa, että 90-luvun lopussa kaikkia hittibiisejä ei edes julkaistu singleinä. En väitä vastaan, kun niihin aikoihin vielä söin kiviä ja ostin yhden levyn vuodessa vanhempien rahoilla.

Se ei tosin ole tarkoittanut sitä, että kaikki hyödyntäisivät albumia jonkinlaisena temaattisena tai tyylillisenä kokonaisformaattina. Kaikkia ei albumitaiteelliset ambitiot kiinnosta. Varsinkin ns. kaupallisemmassa pop-musiikissa albumi on – vahvasti yleistäen – ollut tehokas tapa myydä singlekappaleet ja vähän ekstraa yhdessä paketissa. Hittibiisit kun eivät kadonneet mihinkään fyysisen julkaisemattomuuden myötä vaan elivät mm. musiikkivideoiden muodossa. Ns. jämäkappaleiden käsite tuli tutuksi jo lapsena, eikä se ole sittemmin mihinkään kadonnut. Internet-aika vain mahdollisti sen, ettei kuluttajan tarvitse enää hankkia jämäkappaleita itselleen. Se johti siihen, että vuonna 2006 iTunesin singlemyynti ylitti kappaleluvuissa albumimyynnin ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun. Single syrjäytti albumin. Muutosta tuskin on luvassa.

Taloudellisesti albumin julkaisu voikin olla jatkossa kannattamatonta. Osittain siksi, että edelleen uskon fyysisten formaattien jäävän marginaaliharrastukseksi muutaman vuoden kuluessa ja osittain siksi, ettei digiaikana albumilla ole niin suurta merkitystä. Kuluttaja voi kuluttaa musiikkiaan juuri niin kuin tahtoo. Hän voi kuunnella yksittäisiä biisejä, levy-yhtiöiden ja artistien itse luomia kokonaisuuksia tai tehdä aivan omia ratkaisuja soittolistojen muodossa. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että yksittäiset biisit ratkaisevat, joten kaupallisesti fiksuinta olisi keskittyä tasaiseen hittien tehtailuun videoiden kera ja rummuttaa niillä itseään esille. Esim. Ariana Granden kohdalla albumin julkaisu tuskin nosti häntä sen enempää esiin kuin Problemin tai Break Freen julkaiseminen. Keikoilla vain saattaa olla vähemmän ihmisten tuntemia kappaleita esitettävänä.

Taiteellisesti en taas jaksa uskoa, että albumi tulee kuolemaan mihinkään. Se vain saattaa jäädä harvempien valittujen artistien ja bändien tavaksi luoda taidettaan. Albumi on nimittäin teosmuotona täysin erilainen kuin yksittäinen kappale. No shit Sherlock. Selitän kumminkin hieman. Yksittäinen kappale kun on minulle hieman kömpelöllä analogialla kuin elokuvan kohtaus tai katkelma kirjasta. Se voi yksinään olla hieno ja mieleenpainuva osoitus artistin kyvyistä ja näkemyksistä, mutta albumi antaa aina paremman kuvan siitä, mitkä ovat kyvyt luoda taiteellisia ja temaattisia kokonaisuuksia. On ihan makuasia kumpaa arvostaa enemmän. Itse arvostan albumia yli kaiken.

Siksi ajatus siitä, että soittolista on tulevaisuuden albumi on suorastaan höpsö. Uutta albumia ei voi tulla ja olla, koska albumi on itsessään formaatti, joka määrittää kokonaisuuden. Hyvä albumi on kokonaisuus, jota ei voi rikkoa tai asetella uudelleen. Huono on, ja se onkin syytä purkaa osiin. Kulutusformaattina albumi taas luultavasti menettää asemansa. Se saattaa olla jopa hyvä asia. Kun kaikkea musiikkia ei julkaista albumeina vaan singleinä ja mahdollisesti EP-muodossa, niin albumista tulee ns. musiikkimaailman romaani, joka on tarkkaan harkittu ja mietitty kokonaisuus, jota ei pahalla tahdollakaan haluaisi kutsua kokoelmaksi erillisiä kappaleita.

Samoin digiajan mahdollistama rajoitusten puute voi tehdä albumille ihmeitä. Koska kulutus on vähitellen siirtymässä entistä enemmän mobiilialustoille ja tietokoneille, niin niiden mahdollisuuksia esim. visuaalisten elementtien käytössä voitaisiin käyttää hyväksi entistä enemmän. Kansitaiteiden visuaalisuuden ei tarvitse rajoittua vain painettuun muotoon. Pitchforkin Advance on vain yksi esimerkki visuaalisuuden hyödyntämisestä. Uudet muodot eivät välttämättä rajoitu pelkästään visuaalisuuteen. Ajattelutapa pitäisi vaan saada pois siitä, että albumin oikea kuuntelu- ja kulutusmuoto on painettu fyysinen tuote. Se oli vasta ensimmäinen tapa.

En tiedä johtuuko digivastaisuus ylipäänsä vallitsevasta nostalgiatrendistä, jossa halutaan uskoa, että ennen oli kaikki paremmin. Ehkä tilastoja katsoessa voi niin ajatella, mutta kehitys kehittyy ja ajat muuttuvat. Mikään ei koskaan ole ollut pysyvää, joten miksi olisi nytkään. Ehkä olen naiivi, kun haluan ajatella, että uudet kulutusmuodot ovat ennen pitkää kannattavia myös artisteille. Ensin pitäisi vain nähdä, mihin suuntaan muutos lopulta lähtee. Digiaika on vasta alussa, eikä sen ennustaminen ole helppoa. Mikään ei vain kehity, jos kehitys tuomitaan ja yritetään kieltää. Siinä ei käy mitään muuta kuin kehitys menee suuntaan, joka palvelee vain tiettyjen tahojen etuja. Mikään ei nimittäin ole pysyvämpää kuin muutos. Kehitys kehittyy, joten kehitytään mukana.

Avainsanat: ,

2 kommenttia kirjoitukseen Albumi ei ole soittolista

  1. Heikki Poroila kommentoi:

    Totta, albumi ei ole soittolista eikä soittolistasta saa albumia, ellei hyväksy myös ”Greatest hits” -tyyppistä kokoelmaa albumiksi.

    Olen itse sataprosenttinen albumiäijä, koska nuoruuteni 1960-luvulla niin monet hyvät asiat julkaistiin albumeina. Se ei tarkoita, että kaikki albumit olisivat mielestäni tarpeen, mutta itse formaatti kyllä on. Myös fyysisenä tallenteena.

    Pop-rock-albumin historia sisältää itse asiassa kaksi eri päälinjaa eli (1) levy-yhtiön albumit ja (2) artistialbumit. Edellisten malli oli jo 1960-luvulla hitti tai kaksi ja loput turhaa täytettä. Näitä albumeja ei levyfirman taloudenhoitajan lisäksi kaipaa kukaan.

    1960-luvulla syntynyt artistialbumi sen sijaan on edelleen relevantti käsite. Ei kaikille artisteille eikä edes albumiartisteille kaikissa tapauksissa, mutta kyllä sitä edelleen tarvitaan. 1960-luvulta lähtien on ollut artisteja, joiden toiminta on tähdännut albumikokonaisuuksiin ja singlet ovat täysin toisarvoinen juttu. Tällaisia artisteja ovat olleet mm. Frank Zappa ja Pink Floyd.

    Siitä riippumatta, miten levyteollisuus haluaa asioiden olevan, artistialbumi on uskoakseni pysyvä ja katoamaton ilmiö ja se vastaa ilmiönä ehkä romaania enemmän sinfoniaa tai oopperaa. Kaikkea musiikillisesti tärkeää ei voi aina ilmaista kolmessa minuutissa. Tämän tason asioissa digitaalisuus tai verkkolevitystekniikka ovat täysin toissijaisia asioita. Niin pitää ollakin.

  2. Mikko Toiviainen Mikko Toiviainen kommentoi:

    Erittäin hyvä ja perusteltu postaus, Lauri!

    Olinkin kommentoimassa, että oma Kalenterikarjun itseironinen heittoni (”Oma musiikin kuluttajuuteni on kuitenkin mennyt koko ajan biisikohtaisemmaksi. Voisin jopa sanoa, että omalla kohdallani soittolista on uusi albumi.”), joka mahdollisesti suakin inspiroi kirjoittamaan, liittyi juurikin Heikin kuvailemaan Greatest Hits -albumitilanteeseen.

    Lyhyesti sanottuna tämä heitto liittyy siihen, etten arkisin jaksa paneutua töiden jälkeen kokonaisiin albumeihin ja siksi suosin Spotifyn soittolistoja (koska käyn paljon juoksemassa), enkä albumeita; arki kestää viisi päivää viikossa ja viikonloppu kaksi. Hektisessä arjessa kuuntelen biisejä tai biisinippuja eli soittolistoja best of -tyyppisesti.

    Luulen, että oma musiikin kuuntelemiseni on ajautunut Greatest Hits -tyyliseksi kuunteluksi viime aikoina osittain sen vuoksi, että olen töissä musiikin kanssa tekemisissä jatkuvasti. Koska kuuntelen töissä paljon musiikkia, en jaksa kotona arkisin kuunnella musiikkia oikeastaan laisinkaan. Saatan korkeintaan avata Radio Helsingin sivuilta kiinnostavan podcastin tai laittaa Yle Puheen päälle.

    Vapaa-ajallani ja viikonloppuisin syvennyn edelleen albumeihin. Useimmiten se liittyy vanhoihin suosikkeihin kuten Nick Drakeen, mutta kuuntelen minä uusiakin albumeita – Heikki Kuulan Heijastuksia täydelliseltä rundilta ja Teflon Brothersin Isänpäivä ovat varmaankin uusimmat albumit, jotka olen kuunnellut jo muutamaankin otteeseen.

    Nimenomaan Heikin kuvailema artistialbumi on todellakin edelleen elinvoimainen ja tulee sellaisena käyttöliittymänä pysymäänkin. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä.

    Tulipas tästä pitkä kommentti, pahoittelut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.