Huh, mikä viikonloppu! Oli kyllä taas monellakin tapaa yksi niistä ”ikimuistoisimmista”. Disclaimerina pakko paljastaa, että luvassa onkin kolmen päivän Monsters Of Pop-raportin  sijaan vain kahden päivän rapsa, sillä lauantaina tie vei kirjoittajan yllättäen Satakuntaan, josta moppiin paluu ei ollut enää mahdollinen. Tämähän oli kuitenkin loppujen lopuksi vain hyvä asia. Mutta, Monsters Of Pop-raporttia odotellessa availen teille taas hieman ovia omaan rivarielämääni. Tällä kertaa postaus ei käsittele musiikkia, olkoon tämä toinen disclaimer.

En tiedä olenko koskaan puhunut teille Seinfeldista. Yhdeksänkymmentäluvulla kuvattu ja tietääkseni edelleen maailman suosituin komediasarja Seinfeld on  all-time-suosikkitelevisiosarjani. Suhteeni sarjaan on ristiriitainen.  Olen katsonut sarjan jaksot (n.80 kpl) ensimmäisestä viimeiseen nyt varmasti ainakin kuudesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Sarja on ollut mukana kaikissa tähänastisissa elämänvaiheissani. Olen viimeisen viiden vuoden aikana tajunnut kuinka paljon sarja on vaikuttanut omaan persoonaani.

Koska aloin katsomaan Seinfeldia ennen kuin aloin kunnolla muodostamaan omaa persoonaani, on vaikea sanoa mikä sarjan merkitys loppujen lopuksi on ollut. Tiedän ainakin, että sarjan takia minun on vaikea ottaa maailmaa, tai arjen pikkumaisia ongelmia vakavissaan. Elämässä ei ole juuri mitään, mistä ei voisi laskea leikkiä, tai mitä ei voisi tuoda esiin. Itseään, tai elämää ei voi, eikä pidä ottaa vakavasti.

Sarja on opettanut myös miten tärkeitä hyvät ystävät ovat. Ryhmän dynamiikka on erinomaista. Vaikka en pystyisikään kuvitella itseäni vastaavanlaiseen porukkaan, toivoisin, että tapaisin oman elämäni Jerry Seinfeldin, George Costanzan, Cosmo Kramerin, sekä Elaine Benezin. Suomessa kun ollaan lähtökohtaisesti niin kovin totisia, on hyviä, hauskoja, heittäytyviä ja täysillä eläviä ihmisiä kovin vaikea löytää.

On ollut ilo huomata, miten jaksoissa joskus niin oudoilta tuntuneita tapahtumasarjoja on alkanut tulemaan vastaan omassakin elämässä. Muistan ajattelleeni joskus, että käsikirjoittaja Larry David (joka on myöhemmin haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa Georgen hahmon itsekseen) on varmasti todella kieroutunut ihminen. Ja ajattelen vieläkin. Jollain tasolla kuitenkin olen alkanut samaistumaan häneen, sekä ymmärtämään häntä.

Musiikkiinhan Seinfeld ei mitenkään liity. Itseasiassa on hämmästyttävää miten vähän musiikkia, tai musiikkiinliittyviä sketsejä sarjassa on. Jollain tavalla sarjan katsominen onkin todella miellyttävää juuri tästä syystä. Kun oma elämäni pyörii jatkuvasti musiikin ja ”musabisneksen” ympärillä, haluaa sitä aina silloin tällöin paeta. Jos et ole tutustunut sarjaan, suosittelen lämpimästi. Sanoisin, että mikään yksittäinen asia maailmassa ei ole vaikuttanut minuun niin paljon, kuin Seinfeldin loputon arkisille asioille, ihmisille ja ongelmille vitsailu.