Nosto: Vuorela & Co.

(Kuva: Rosvot / Jyri Öhman)

Kirjoitin toisen blogini puolelle jutun, jossa kritisoin Rumba-lehteä. Olen iloinen, että Rumba-juttuni ei lähtenyt leviämään sosiaalisessa mediassa. Nykyään aina kun kirjoittaa mielipiteitään suoraan, saa olla varpaillaan ettei saa koko internetin vihoja päälleen (case Mervi Vuorela). En halua antaa kasvojani Rumba-vihalle, tai millekään muullekaan vihalle. Olen varma, ettei Vuorelakaan olisi halunnut antaa kasvojaan naismuusikkovihalle, mutta hänestä oli helppo tehdä mannekiini. Hänen teksti kun oli  kärjistetty provo. 

Läpi historian on  ollut tapana, että joku rohkea ja kärkäs ihminen (tässä esimerkissä Vuorela) ilmaisee mielipiteensä jostain asiasta. Mielipiteeseen samaistuneet syövät kädestä ja  alkavat seuraamaan  mielipiteen ilmaisijaa, koska jakavat saman ideologian. Ne taas, jotka eivät jaa mielipidettä pahoittavat mielensä, kääntävät selkänsä, tai raivostuvat. Historian saatossa moni asiansa puolesta puhuva on saanut myös tuta tämän nahoissaan. Lynkkaamismentaliteetti elää edelleen voimakkaasti kansan syvissä riveissä. Tänä päivänä onneksi enemmänkin internetin keskustelupalstoilla kuin kaupunkien toreilla.

Takaisin Rumba-kirjoitukseeni. En ole saanut siitä paljonkaan palautetta, ainakaan vihapostia. Taisin kirjoittaa kesymmän tekstin, mitä aluksi luulin.  Tai sitten moni jakoi mielipiteeni, tai kukaan ei vaivaantunut kyseenalaistamaan sitä. Itse ajattelin sitä avoimena palautteena, enkä suutuspäissäni ehtinyt miettimään sen salonkikelpoisuutta ennen postaamista. Oli miten tahansa, Vuorela kyllä sai osansa vihaisista kommenteista. Moni  ennusti hänen kirjoittaneen omalle kolumnistin uralleen viimeisen pisteen kohutekstin yhteydessä. Sehän ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, sillä kirjoitus toimi Vuorelalle ponnahduslautana.

Haluaisin itsekin kirjoittaa tekstejä suoraan sydämestä, varomatta turhan paljon yleistä mielipidettä ja ihmisten loukkaamista. En siis suinkaan halua loukata ketään, mutta jos teksti vaatisi loukkaisin. Hissun kissun meininki tappaa kritiikin (ja lukijan mieleenkiinnon). Ärsyttää kun aina pitää jarrutella. Toisaalta vielä enemmän ärsyttää kun ei  perustella. Bloggaajalle kirjoittaminen on vähän erilaista. Kirjoitamme pääosin bändeistä jotka innostavat meitä, sillä teemme tätä vapaaehtoisesti ja palkatta. Kukaan ei varmaan halua haaskata vapaa-aikaansa ennestään tuntemattomien bändien dissaamiseenkaan. Sitä paitsi, se on vähän sama kun löisi itseään pienempää. Jos lähtee dissaamaan, niin dissaa sitten oman kokoistaan, tai isompaa.

Mielestäni on kuitenkin todella tärkeää, että Vuorelan kaltaisia kirjoittajia on olemassa. Vuorela & co. ovat tietyllä tapaa musiikkijournalismin rokkareita. He eivät mieti liikaa, kunhan tekevät ja sanovat. Haastatteluissa he sylkevät toimittajien päälle ja puhuvat asioita, joita ei lehteen uskalla painaa. He saavat meidät muut näyttämään pumpulissa viihtyviltä nössöiltä. Ja niinhän me olemmekin. Haluaisin itsekin omata hieman tuota hälläväliä-asennetta. Ihan vain sen verran, etten joutuisi aina kyseenalaistamaan kirjoituksiani.  En haluaisi olla osa harmaata, munatonta ja perusturvallista pullamössöporukkaa, jota suurin osa musiikkitoimittajista nykyään on. Olen kyllästynyt siihen, että kaikki on aina niin ihanaa ja mahtavaa. Välillä täytyy olla paskaakin. Välillä kaikki saa olla paskaa. Välillä kaiken täytyy olla paskaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.