Nosto: Rokkihommia

(Kuva: WNSAC)

(Kuva: WNSAC)

Kuten viikon takaisessa Revival Hymns-postauksessa kerroinkin, olen taas tarttunut soittimeen. Minä, kuten niin moni muukin, päädyin musa-alalle alunperin aktiivisen bänditoiminnan kautta. Aloitin musiikkiharrastukseni bassonsoitosta. Kun aloin löytämään niitä ”omia bändejä”, ensimmäisinä tulivat Limp Bizkit, Korn ja Rage Against The Machine. Soitin bassolinjoja CD:itten päälle. Edellä mainitut bändit ovat näin jälkikäteen ajateltuna muuten aloittelevalle basistille erinomaisia referenssejä. Treenasin aikani. Pian basso kuitenkin vaihtui kitaraan ja aloin säveltämään. Säveltämisen kautta tajusin, että musiikin esittämiseen tarvitaan enemmänkin kuin yksi ihminen. Kun aloitin ”rokkihommat”, eli bänditouhut, kitaristeja oli aina pilvin pimein, kukaan ei uskaltanut laulaa. Jonkun oli kuitenkin pakko, joten hylkäsin kitarani ja tartuin mikkiin. En osannut laulaa, se ei haitannut, ei osannut Herra Ylppökään. Soitimme alkuun Nu-Metalia.

Myöhemmin etenin funk-yhtyeen kautta pop-bändiin. Lopulta kuitenkin hylkäsin rokkihommat ja siirryin ns. taka-alalle. Aloin opiskelemaan musiikkituottajaksi. Ajattelin, että nyt kun osaan soittaa vähän kaikkea, minusta tulee erinomainen tuottaja. VÄÄRIN. Toisin kuin aluksi luulin, erinomaiseksi tuottajaksi kasvaminen vaatii paljon muutakin kuin soittotaitoa. Visiota, musiikin rakenteellista ymmärrystä, soittimien soinnin ymmärtämistä, sovittamistaitoa, hittikorvaa, organisointikykyä, bisnesvainua, meriittejä, laajan kontaktiluettelon ja oman arvon ymmärtämistä,  oikeaoppista hinnoittelua ja kyvyn perustella.

Hylkäsin tuotantohommat ja lähdin kentälle. Ohjelmatoimistohommat ja tapahtumatuotanto veivät mukanaan. Siihen päälle tuli vielä levy-yhtiö, jonka perustaminen olikin näin jälkikäteen ajateltuna yksi elämäni huonnoimmista ratkaisuista. Mutta tapahtumatuotanto oli kyllä jo todella lähellä oman osaamisalueeni huippua. Ainoa ongelma tottakai oli se, että Suomessa indiekeikoilla ei vaan käy tarpeeksi jengiä. Ei ainakaan Helsingin ulkopuolella. Tai jos käy, jengillä ei ole varaa maksaa laadukkaista keikoista. Vaihtoehdoksi jää joko tarjota pikkubändejä halvalla lipulla, myydä paljon lippuja ja saada vähän tuottoa, tai tarjota isompia bändejä kalliilla lipulla, myydä vähän lippuja ja saada vähän tuottoa. Kumpaakaan ei voida laskea kannattavaksi liiketoiminnaksi. Itseasiassa, jos lasketaan kummasta on tullut takkiin enemmän, levy-yhtiöstä, vai tapahtumatuotannosta, niin loppujen lopuksi päästään varmaan about fifty-fifty-tilanteeseen. Molemmista on tullut sikana takkiin. En voi puhtaalla sydämellä suositella kenellekään.

Josta päästäänkin nykytilanteeseen, klubittomaan ja lafkattomaan Lahtiseen. Edelleen rokkihommat kiinnostaa, joskin hieman eri tavoin kuin ennen huvipuistoretkeäni musiikkialan eri laitteissa. Pakko silti lisätä, että en voi sanoa katuvani ekskursioitani. Olen tavannut aivan mielettömän mahtavia ihmisiä matkan varrella. Olen oppinut enemmän elämästä, yrittämisestä ja epäonnistumisesta kuin moni ikäiseni. Lisäksi osasin lopettaa ajoissa, joka näin jälkikäteen tuntuu siunaukselta, jota en edes lopettamishetkellä tajunnut. Ja jäihän minulle kuitenkin tämä blogi. Henkireikä, jota aloin kirjoittamaan jo silloin kuin firmallani oli kaikkein kivisimmät ajat. Blogi on seurannut minua aina noilta kivisiltä karikoilta tähän valoisampaan nykyhetkeen. Ja kuten jo mainitsin, rokkihommat edelleen kiinnostavat. Eikö olekin tavallaan aika perverssiä? Rokkihommat kiinnostaa, tosin sillä erotuksella, että enää en ole halukas maksamaan mistään, kenellekään. Musa-ala kun imee kaiken rahan, mitä siihen vaan on valmis syytämään. Musa-ala on loputon musta aukko, jolla ei ole pohjaa. Siksi tämä blogi onkin erinomainen väylä pysyä mukana kuvioissa.

Tämä blogi ei maksa kenellekään mitään, ei minulle, ei sinulle. Sen sijaan, tämä antaa aivan mielettömästi, ainakin minulle, mutta toivottavasti myös sinulle. Ahaa-elämyksiä nyt ainakin, ehkä muutamat naurut ja ennen kaikkea, mitä eniten toivon, sisältöä. Jos tämä blogi tuo jonkun toisenkin elämään sisältöä, ihan sama kenen, on tämä kirjottamisen arvoinen. Minulle tämä blogi ei kuitenkaan ole vielä tarpeeksi. Haluan olla aktiivisemmin mukana alalla. Haluan vaikuttaa, haluan auttaa, haluan tuntea olevani elossa. Arkiduunini kun ei sitä tunnetta ikävä kyllä minulle anna. Siksi olen alkanut soittamaan levyjä baareissa. Olen taas alkanut suunnittelemaan klubikonsepteja, joita todennäköisesti alan toteuttamaan ensi vuonna. Tällä kertaa tosin ilman omaa riskiä. Olen alkanut taas soittamaan soittimistani sitä rakkainta, eli bassoa. Tällä hetkellä hoidan tuuraajan virkaa minulle todella rakkaassa bändissä. Piakkoin todennäköisesti, ensimmäistä kertaa vuosiin, soitan taas ihan oikeana rivijäsenenä bändissä. Ja se ajatus tuntuu jotenkin aivan törkeän siistiltä. Tuntuu siltä, että yksi ympyrä tässäkin parissa vuodessa on sulkeutumassa. Uusi aika on taas edessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.