Eilen oli merkittävä päivä. Tamperelaisen Wastedin levyjulkkarit legendaarisella Vastavirta-klubilla, punk-mekassa Pispalan kaupunginosassa. Keikathan alkoivat suomalaiseen tapaan myöhässä. Muistaakseni ensimmäinen yhtye aloitti soiton joskus puoli yhdentoista aikoihin, kun ilmoitettu soittoaika oli kymmeneltä. Ei iso juttu. Oma päiväni käynnistyi jo kahdeksalta aamulla.  Olin ollut edeltävänä iltana Janne Laurila ja Tuhlaajapoikien keikalla Telakalla tapahtumassa, joka kulki nimellä ”Mieskulttuuripäivät”. Miehisesti päätin juoda olutta, vaikka tiesin seuraavan päivän aikaisesta herätyksestä aamuvuoroon töihin. Nukuin huonosti. Aamulla kirosin elämääni. Laurilan keikka oli kyllä tosi hyvä. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Yleisössä oli hyvä meno, vaikka naapuripöytämme hameväki oli sen verran maistissa, ettei rouville tahtonut tanssistakieltäytymiset mennä läpi. Tällä kertaa tulilinjalla oli onneksi rumpaliystäväni, enkä minä.

Saavuimme Vastavirralle ystäväporukkamme kanssa siinä puoli kymmenen korvilla. Baaritiskillä, siis ei tiskin takana, oli vastassa komea ja iloinen naama, kukas muukaan kuin eilisten miespäivien päätähti Laurilan Janne. Hymyilimme toisillemme. Eilinen keikka oli mennyt hyvin. Hyvä Janne! Näimme asuttamattoman kikkeripöydän baaritiskin vieressä, nappasimme oluet ja aloimme tahkomaan. Epäkiitollinen laji. Kamala, joskin koukuttava peli. Oma joukkueeni hävisi molemmat erät. En osaa hyökätä, tai puolustaa. Vaikka pelaajani olisivat olleet hyvin asemoituna, siirtelin niitä hädissäni pallon tieltä joka kerta kun vastapuoli hyökkäsi. Paniikkiliikkeeni maksoi meille useamman maalin. Tappio maistui karvaalta. Onneksi Tryer aloitti keikkansa.

Nopean takapotkukompin tarjoilema melupahoinpitely pyyhki välittömästi tappion mielestäni. Tryer (eli Yrittäjä) on aivan käsittämättömän kova bändi. Joskus mietin, että täydellisessä maailmassa Tryerin kaltaiset yhtyeet soittaisivat hajoamispisteeseen asti pakatuissa jäähalleissa, ja Jare Cheek Poski Henrikin kaltaiset kiiltokuvapojat soittaisivat vastiksella. Sitten taas, mielummin koen intensiivisen keikan nuhjuisella vastiksella kuin mainosplakaattien kanssa rikastetuilla areenoilla. Tryer tosin on melko crossover-kamaa. En yhtään ihmettelisi, jos Tryerista saataisiin vielä vähän Pää Kiin kaltainen rokkiklubeillekin sopiva punk-yhtye. Tryerin keikka oli todella tiukka. Edes Vastavirran rupunen PA ei  onnistunut pilaamaan keikkaa, vaikka laulusta ei taaskaan kuulunut muuta kuin mehiläisen pörinää muistuttava haamu ihmisäänestä. Tämä oli Tryerin viimeinen keikka triona. Joulukuusta eteenpäin yhtyeessä soittaa kaksi kitaristia. Uskon, että ylimääräinen kitara tuo tarvittavan pohjan ja jytkeen muuten jo melko rankalle ripitykselle.

Illan toinen yhtye Kaupungin Valot oli itselleni vähän tuntemattomampi tuttavuus. Olin kuunnellut joskus yhtyeen musiikkia Lepakkomiehen pääjehun Herra Metsolan linkkaamana Facebookista. Muistin pitäneeni bändistä. Taisin jo päässäni sunnitella jotain tapahtumaakin, johon bändin olisi voinut buukata. Empä buukannut ja koko yhtye oli ehtinyt unohtumaan. Siksi tämä olikin varmaan niin onnellinen jälleen näkeminen. Kaupungin Valoista on pakko mainita heti alkuun, että yhtye ei näyttänyt pätkääkään punk-bändiltä. Ja se on mielestäni vain hyvä juttu, koska yhtye ei mielestäni edes ole punk-bändi. Riippuu tietenkin ihan siitä, miten kukin termin käsittää. Bändin solisti näytti vähän Sydän, sydän-yhtyeen solisti Tuomas Skopalta. Tietynlainen vaatimaton, mutta silti oman arvonsa tunteva luukki. Basisti oli sopivalla tavalla oudon näköinen. Pitkä, kalpea poika, joka soitti tiukasti. Kitaristi näytti siltä, että hän on saattanut viettää yön Feniks Willamon Uusi Perjantai-klubilla, kun taas rumpali näytti siltä, että olisi tullut keikalle suoraan pubiliigan jääkiekko-ottelusta. Kerrassaan kiehtovan näköinen bändi ja soitto kulki, ai jumalauta. En olisi yhtään ihmetellyt vaikka pääesiintyjänä olisikin ollut nimenomaan Kaupungin Valot, sen verran fiiliksissä yleisö oli. Niinkuin olin minäkin.

Illan pääesiintyjä, oikeutetusti, Wasted aloitti keikkansa erittäin energisesti. Kavereista näki, että kilometrejä on takana. Tietty nuoruuden into oli selvästi karissut jossain vaiheessa matkan varrelle. Ihmekkö sinäänsä, sillä eihän yhtyeen jäsenet enää mitään poikasia olleet. Wastedin keikalla yleisö uskaltautui jo liikkeeseen, vaikkakin se jäikin lähinnä eturivin epämääräisen humalaiseksi versioksi riverdancesta. Vieressäni ollut retkupunkkari heitti kaljat laulajan päälle ja hurrasi vielä kaupan päälle. Olin varma, että kovan näköinen laulajamies olisi daivannut lavalta punkkarin päälle nyrkit ojossa, mutta yllätyksekseni solistia ei tempaus tuntunut haittaavan. ”Kiitos vesistä!”, hän huikkasi retkupunkkarille. ”Eipä mitään!”, retkupunkkari huusi takaisin. Mitä yhteisöllisyyttä. Vastiksella tuntuu olevan jokin syvempi ymmärrys yleisön ja esiintyjien välillä. Wastedin keikasta minulle ei jäänyt paljon mieleen, sillä en tuntenut bändin tuotantoa ollenkaan. Miksauskin oli mitä oli, niin eipä niistä biiseistä juuri selvääkään saanut. Sen verran erotin, että uuden levyn biisit kuulostivat paremmilta kuin vanhat. Wasted sai ansaitusti palata lavalle vielä vetämään parit encoret, jonka jälkeen minä sain ansaitusti lähteä nukkumaan.  Aamulla heräsin taas kahdeksalta, huonosti nukutun yön jälkeen ja kirosin elämääni. Tällä kertaa olin kuitenkin jo pääsemässä sinuiksi tunteen kanssa.