Lavalla: The Sounds

(Kuva: WNSAC)

(Kuva: WNSAC)

Heräsin maanantaihin pieni kutkutus mahan pohjassa. Olin seurannut kavereitteni Facebook-statuksia ruotsalaisen The Sounds-yhtyeen keikoilta edeltävinä päivinä eri puolella Etelä-Suomea. Kannanottojen yleispositiivisesta vireestä pystyin päättelemään ainakin, että yhtye on edelleen lähes yhtä hyvässä vireessä kuin vuonna 2002, jolloin se löi isosti läpi Living in American kanssa.

Työpäivän jälkeen aamuinen innostunut odotus oli muuttunut pelonsekaiseksi jännitykseksi.  Lähinnä jännittivät käytännön asiat. Kuten esim. oliko järjestävä taho muistanut laittaa minut ja avecini listalle. Ja jos oli, niin miten keikalla pitäisi olla. Tilaanko olutta, onko okei olla juomatta. Kuuluuko minun tarjota, entä narikka. Tuleeko keikalle jengiä, vai olemmeko avecini kanssa kahdestaan tyhjällä Pakkahuoneella.

Avec-kilpailun voittajaksi valikoitui tamperelaista title track-musiikkiblogia pitävä Oona. Ajattelin Oonan olevan hyvä valinta, sillä tiesin, ettei hänellä ollut entuudestaan erityisen lämmin suhde The Soundsin musiikkiin.

Saavuimme keikkapaikalle kaksikymmentä vaille yhdeksän. Huojennuksekseni Pakkahuoneen ulkopuolella oli parin kymmenen metrin jono. Kun pääsimme lipunmyyntiin, huojennuin toisen kerran. Listalla luki nimeni,  plus yksi. Fiilis oli loistava. The Soundsin keikalla vieraslistalaisena. Jätimme rotsit narikkaan (molemmat maksoivat itse narikkansa) ja astuimme sisään. Emme todellakaan olleet ainoat Pakkahuoneella. Yleisöarvio n. 500 henkeä.

Viktor & The Blood pääsi livahtamaan ohi.  Kun kävelimme narikan läpi keikkasaliin, bändi veti jo viimeistä biisiään. Jotain juomaa oli saatava, ajattelin, että voisin tarjota. Helpotuksekseni Oona halusi vain veden. Tilasin kaksi vettä, jotka olivat ilmaisia. Hienoa. Ryystin hermostuksissani veden roudaustauon aikana. Jostain syystä minua jännitti. Maanantai. Pakkahuone. Vesiselvänä rokkikeikalla.

Viktor & The Blood kuulosti hyvältä. Kuulin muutaman minuutin sisään viskin raiskaaman kurkkuäänen, yli minuutin kitarasoolon ja intensiivistä yleisön haltuunottamista. Bändi ei myöskään näyttänyt hullummalta. Harmi, ajattelin mielessäni. Reteen kuuloista ruotsalaista rockia kun kuuleen niin harvoin näinä päivinä. Toisaalta  pääesiintyjää me olimme Pakkahuoneelle tulleet katsomaan.

The Sounds aloitti melkein minuutin tarkasti kello yhdeksältä. Vakuuttavaa. Maja asteli bändinsä kanssa estradille sytytetty rööki suussa, tabloidien otsikoista tutuissa hotpantseissä. Sävelet olivat selvät alusta asti. Kyseessä oli Majan show. Vaikka bändi ei täysin statistin roolia ajanutkaan, ainoastaan bändin toinen kitaristi/kosketinsoittaja jakoi vastuuta lavashowsta.

Keikka ei ollut täyttä voittoa. Itseasiassa alku tuntui melko tahmealta. Keikka Pakkahuoneella oli kiertueen viimeisiä. Olisin odottanut, että soitto olisi tässä vaiheessa kiertuetta kulkenut kuin rihlattu luoti, mutta ei. Erityisesti keikan alkupäässä esitetyn, uuden Weekend-levyn henkilökohtainen suosikkikappaleeni Shake Shake Shaken kohdalla mentiin pahasti reisille. Taimin kanssa oli ongelmia, soittajat unohtivat kohtia ja Majan laulussa oli epäpuhtautta. Keikan edetessä soittaminen alkoi kuitenkin sujumaan ja säveletkin alkoivat löytämään paikkansa nuottiviivastolta.  Keikka syttyi kunnolla vasta setin kuudennella biisillä, Painted By Numbersilla.

Bändi tuntui nauttivan soittamisesta ja etenkin uuden levyn biisien kohdalla lavalta pystyi aistimaan innostunutta energiaa. Se ei niinkään kuulunut kappaleissa itsessään, vaikka ne olivatkin sovitettu sopimaan täydellisesti juuri tuona iltana Pakkahuoneen lavalla esiintyneelle bändille. Innostus kuului tietynlaisena keskittymisenä ja yleisön vakuuttamisen tarpeena uusien kappaleiden hyvyydestä.  Ja siinä kyllä onnistuttiinkin. Uudet kappaleet olivat ainakin omaan korvaani ylivoimaisesti illan parhaita. Isoimmat hitit poislukien.

Biisien liveversioita oltiin maustettu. Setin eri vaiheille kappaleisiin oltiin piilotettu synajamitteluja, jotka toivat keikalle tarvittavaa tanssittavuutta ja juhlan tuntua. Lisäksi ne saivat yleisön suupielet ylöspäin, mikä on aina hyvä asia. Keikan yhtenä kohokohtana mainittakoon varsinaisen setin päättänyt rumpujamittelu, jossa lavan taakse sijoitettu kahden jättipädin setti pääsi oikeuksiinsa. Yhtyeen kitaristit tarttuivat kapuloihin ja lähtivät jammailemaan yhtyeen rumpalin kompin määräämään tahtiin. Biitti-ilotulitus olisi saanut jatkua pidempääkin. Toisena kohokohtana voisi mainita yleisön huudatuksen, jossa Maja ensin huudatti yleisön naiset, joista lähti todella kova ääni. Tämän jälkeen toinen kitaristi huudatti pojat ja voi herranjestas mikä soundi siitä yleisöstä lähtikään. It was fuckin’ mental. Hullua, kliseistä joo, ehkä, mutta todella toimivaa.

Maja rokkipotkuineen ja mikin pyörittelyineen oli upea näky livenä. Nainen on saavuttanut jo lähes ikonisen aseman rock-keulakuvana. Bändi veti täysillä, kuten olen ymmärtänyt heidän joka keikalla vetävän.   Silti, mielestäni jotain jäi puuttumaan. Koitin keikan jälkeen ahkerasti miettiä, mitä se jokin olisi voinut olla. Tulin lopputulokseen, että ongelma oli päivä. Selvä, työpäivän jälkeinen maanantai-ilta kun ei ole keikkapäivänä se paras mahdollinen. Itseasiassa se taitaa olla huonoin mahdollinen. Itseasiassa se on totaalisen paska. The Sounds on biletysmusiikkia. Sen keikalla olisi kuulunut olla pienessä kaljanousussa ja pitää hauskaa.

Kyselin keikan jälkeen Oonalta Facebookissa fiiliksiä ja sain vastauksena seuraavanlaisen näkemyksen keikasta:

”Ennen Pakkahuoneen keikkaa The Sounds oli minulle se ärsyttävä ruotsalainen bändi, jota soitetaan liian kovalla jokaisissa kotibileissä. Sopivan duurivoittoista ja meluisaa musiikkia – kaikkihan siitä pitävät.

Tiesin tietenkin myös Maja Ivarssonin hotpantseista. Moni naispuolinen tuttuni on huokaillut Majan koipien perään ja ehdottanut sosiaalisessa mediassa naimisiin menoa.

Yhtye myös tuntuu olevan joka kesä lähes kaikilla Suomen suurimmista festivaaleista, eikä se saa ainakaan minua kiinnostumaan bändistä. Se pikemminkin aiheuttaa jonkinlaisen varautuneisuuden ja vastareaktion. Siitä tulee sellainen fiilis, että The Sounds on turvallinen valinta.

The Sounds kuuluu siis jollain tavalla suomalaiseen musiikkiyleissivistykseen. Yhtyeen musiikkityyli ei oikein iske minuun, mutta halusin antaa heille uuden mahdollisuuden. Halusin muodostaa siitä oman mielipiteeni omilla ehdoillani, ja mikäs olisikaan parempi tapa tämän toteuttamiseen kuin nähdä yhtye livenä klubiolosuhteissa.

Keikan alussa ajattelin lähinnä, ettei yhtyeen soundi kuulostanut ainakaan korvatulppien kanssa kovin hyvältä ja puhtaalta. Siihen onneksi tottui illan edetessä. Alku oli tahmea, eikä yleisökään ollut heti alussa hurmiossa. Keskityinkin katsomaan lavalla villisti väriä vaihtavia valoja.

Keikan puolivälissä huomasin hymyileväni ja aidosti nauttivani keikasta. Yleisö oli lämmennyt ja alkoi osoittaa hyppien ja tanssien, kuinka paljon se The Soundsista pitää. Oikein! Näin tämän pitikin mennä. Musiikista nauttivien ihmisten näkeminen ja katsominen on yksi ihanimmista asioista, mitä tiedän.

Onneksi Pakkahuoneella oli lopulta kohtalaisen paljon porukkaa. Pelkäsin, että noin mittavan Suomen kiertueen seuraus ei voi olla muu kuin yleisökato.

The Soundsissa ei ole mitään kovin omaperäistä, mutta joskus pelkkä hyvä energia, innostus ja tarttuvat riffit riittävät. Jos Maja Ivarssonin lavaesiintymisestä ei näkisi, kuinka paljon hän työstään pitää, homma ei toimisi. Mutta hän nauttii siitä, ja se saa myös kuuntelijan nauttimaan.

Oli hyvä antaa The Soundsille uusi mahdollisuus. Ärsyttävästä, joka paikassa olevasta bändistä oli keikan päättyessä tullut ihan sympaattinen yhtye, jonka 15 vuoden ura on kunnioitettava saavutus. En edelleenkään halua kuulla Soundsia yksissäkään kotibileissä, mutta saattaisin mennä katsomaan, kun seuraavan kerran törmään yhtyeeseen festivaaleilla. Koska The Sounds on kaikkialla.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.