Lavalla: MARS 2014

(Kuva: Mikko Toiviainen)

(Kuva: Mikko Toiviainen)

Seinäjoella vuosittain järjestettävä musiikkialaa käsittelevä MARS-seminaari ja minä olemme jo vanhoja ystäviä. Olen käynyt MARS:issa vuodesta 2011 lähtien. Tämä oli siis allekirjoittaneelle sarjassaan neljäs MARS. Kuluneiden vuosien MARS:ien aikana on sattunut ja tapahtunut. Perustin oman firmani aikanaan ensimmäisestä MARS:ista syvästi inspiroituneena. Ehdinpä ajaa firmani alas nopeasti viime vuotisen MARS:in jälkeen ja tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa  MARS:issa ns. rivimiehenä.

MARS on aina edustanut minulle kahta asiaa, lämpöä ja kylmyyttä. Lämpöä siksi, että Seinäjoen vaihtoehtoväen, eli kuuden paikallisen organisaation talkoovoimin  pystyyn nostama DIY-tapahtuma suorastaan hohkaa puhdasta tekemisen meiningin lämpöä. Kaikissa tapahtuman eri osa-alueissa korostuvat paikallisuus ja siitä iloitseminen. Kylmyys taas on vääjäämätön sivutuote. Helmikuinen Seinäjoki on kylmempi kuin kultahäät nähnyt avioliitto. Poikkeuksetta -20 celciuksen paremmalla puolella paukkuva pakkanen pitää seminaariväen tiiviisti tapahtumapaikka Rytmikorjaamon lämpimien tiiliseinien sisässä.

MARS:issa parasta onkin juuri se, että kaikki ohjelma järjestetään samojen neljän seinän sisällä. MARS on kuin iso musiikkialan ihmisten bootcamp. Ulos tulee poistuttua lähinnä majoituksesta seminaaribussiin ja rytmikselle, rytmiksen seminaareista bussilla takaisin majoitukseen, illalla rytmiksen showcase-keikoille ja yöllä joko bussilla, tai taksilla takaisin majoitukseen. En tiedä ovatko pakkasjumalat jotenkin Seinäjokea kohtaan armottomampia, vai onko eteläinen takalistoni vain tottunut lauhempiin keleihin, mutta jos etelessä -20 celsiusta tuntuu -20 celciukselta, Seinäjoella -20 celciusta tuntuu terminaalilämpötilalta.

Tänä vuonna pääsin pelipaikalle vasta seminaariohjelman puolessa välissä. MARS:in seminaaripäivät olivat keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Keikat jokaisena päivänä iltaohjelmana. Sain järjestettyä itselleni arkitöistä perjantain vapaaksi, joten hyppäsin torstaina töiden jälkeen ensimmäiseen Tampere-Seinäjoki-junaan kohti kavereita, rytmistä, kokemuksia ja seikkailuja. Saavuin Seinäjoelle hyvissä ajoin ennen showcase-keikkojen alkamista, tosin harmittavaisesti juuri seminaariohjelman loputtua. Tästä huolimatta en päässyt ajoissa mestoille. Torstai-illan aloittanut Talmud Beach jäi pitkittyneen ruokailuhetken takia näkemättä. Niille, jotka eivät bändiä entuudestaan tunne, voin tiiviistää yhtyeen sanoilla: hyväntuulinen, pelkistetty, jopa hivenen ärsyttyvänkin flegmaattinen ja siinä mielessä varmaankin sukupuolitautimainen, että voisin kuvitella sukupuolitaudinkin tarttuvan vaivihkaa ja polttavan miedosti, mutta varmasti pitkän aikaa.

Saavuimme rytmikselle Mikko Joensuun keikan alussa. Mikko on paremmin ehkä Joensuu 1685-yhtyeestä tuttu soolouralle sittemmin karannut äärimmäisen karismaattiinen laulaja-lauluntekijä. Olen nähnyt Mikon aiemminkin keikalla, tämä oli kuitenkin ensimmäinen näkemäni  ns. hyväsoundinen keikka. Eipä siis ollutkaan ihme, että Mikko kuulosti paremmalta kuin koskaan. Pitkät ja koskettavat, ja jo jokseenkin tutun kuuloiset akustisen kitaran kanssa säestetyt kappaleet lipuivat toinen toistaan  syvemmälle ja syvemmälle huipentuen sähkökitaran ja luupperin varaan rakennettuun postrock-loppukliimaksiin. Tällä kertaa Mikko jätti soittamatta Lost in Music-tapahtumassa kuullun 15 minuuttia pitkän elektrotripin, luojan kiitos. Kuulin huhun, että mieheltä on vihdoin ja viimein vuosien odotuksen jälkeen tulossa tämän kevään aikana EP ulos.

Mikon jälkeen stagelle pakkautui Rosvojen valitsema Turun fantastic five, eli The Reed Fags. Yleisöä oli jo Mikon keikan aikana hyvin, fägsien keikalla nähtiin jo eturivissäkin porukkaa. Bändi soitti intensiivisen keikan, jonka aikana kuultiin läpileikkaus yhtyeen soundcloudistakin löytyvistä biiseistä plus muutama uusi kappale. Uudet kappaleet kuulostivat korvaani hieman kypsemmiltä, jollain tapaa valmiimmilta kuin vanhat. Yhtye suunnittelee jo tulevaa debyyttipitkäsoittoaan, jolle etsitään kuumeisesti julkaisijaa. Wink wink. The Reed Fags oli mukava valopilkku muuten aika apeassa showcase-ohjelmistossa. Enkelimäisillä stemmoilla kuorrutetut hyväntuuliset indie-rallit toivat  auringon Seinäjoen pilkkopimeään iltaan. Harmittavaisesti fägsien keikkaa varjostivat viheliäiset tekniset vaikeudet, joita esiintyi tasaisesti keikan aikana.

The Reed Fagsin jälkeen lavalle saapui varmasti monen tahon mielestä illan odotetuin esiintyjä. Yleisön liikehdinnästä päätellen melodista trashmetallia soittava Ranger löytyi useammankin bongauslistalta. Yhtyeessä kaksi asiaa kiinnitti huomioni jo ennen kuin soitto oli edes alkanut. Yksi, lavalle tuotiin ylimääräinen basari. Kyllä, Rangerin rumpalille ei riittänyt tuplapedaali, vaan lavalle oli saatava toinen basari. Rumpali asetteli rumpunsa fallosmaiseen asetelmaan, jossa kahden basarin keskelle nostettiin  pikkutomi. Lisäksi rumpalilla oli käytössään epäkäytännöllisesti sivulle sijoitetut lattiatomit. Toinen asia, johon takerruin oli volyymitaso. Kahden kitaristin Ranger on niin äänekäs bändi, että yhtyeen toisen kitaristin Marshallista lähti yksinään enemmän volyymiä kuin koko The Reed Fagsista ja Mikko Joensuusta yhteensä. Siis, hyi saatana mikä melu. Ranger teki viileästi soundcheckinsä lavalla ennen keikkaa. Kun linjat oltiin käyty läpi, solisti päästi suustaan järjettömän hevikiekauksen, joka aloitti tulevan 40 minuutin eeppisen jalkaväen sodankäynniltä kuulostaneen musiikillisen rypistyksen. Tällaistako oli Metallican keikalla 80-luvulla?

Rangerin jälkeen korvat soi. En osaa vieläkään sanoa, pidinkö Rangerista, vai en. Ajattelin vain, että säälittää seuraavan bändin puolesta kun joutuvat menemään tuon jälkeen lavalle. Olikin mielestäni pienoinen moka ohjelma-aikatauluista vastanneelle laittaa Hopeajärvi soittamaan Rangerin jälkeen. Eihän niiden volyymien jälkeen jäänyt jakoa enää kellekään. Toisaalta mistähän sen olisi voinut etukäteen tietää. Hopeajärvi kuitenkin hoiti tonttinsa kunnialla myöhäisestä soittoajastaan huolimatta. Yhtyeen housutonta solistia piti oikein toljottamalla tuijottaa, ihan vain että selviäisi oliko Hopeajärvi tosissaan, vai oliko bändin koko juttu yhtä isoa vitsiä. Vaikea sanoa, niin rajamailla yhtye keikkui. Välillä laulettiin ulosteista, välillä rakkaudesta. Vaikka rytmiksen takaosan lava ja itse slotti eivät olleetkaan Hopeajärvelle ehkä ne sopivammat, yöni hyvin nukuttua tulin lopputulemaan, että Hopeajärvi ei ole vitsi. Keikkakin oli itseasiassa hyvä.

Aamulla herätessäni jokavuotinen MARS-krapulani loisti puuttumisellaan. Olin kerrankin ollut fiksu edellisenä iltana ja jättänyt  ”sen yhden liikaa” ottamatta. Aamulla olikin kiva lähteä suihkunraikkaana kohti rytmiksellä alkavia seminaareja. Päivän aloitti Retromania-kirjan kirjoittajan keynote. En nyt kuollaksenikaan muista kirjoittajan nimeä, mutta ei väliä. En epäile hetkeäkään etteikö Retromania olisi hyvä kirja, mutta kyseinen keynote oli ainakin omaan makuuni harmittavaisen jäykkä. Näin verrattuna esim. muihin keynoteihin, joita on tullut nähtyä vuosien varrella vaikutti siltä, ettei kirjailija olisi valmistautunut tilaisuuteen ollenkaan, tai sitten häntä vain jännitti liikaa.  Ei kuitenkaan vahvin mahdollinen startti päivään. Krapulasta tuli vielä mieleen, että ilmeisesti paha olo ja univaje olivat niittäneet aika paljon jengiä, sillä rytmiksen klubisalin täytteaste oli hädin tuskin 30% (ottaen huomioon, että sitä edeltäneen päivän seksipaneelissa sali oli täynnä). Heikkoa.

Retromanian jälkeen jatkettiin lounaalla, joka näin vaatimattomasti ilmaistuna oli jälleen fantastinen. En voi sanoin kuvailla miten hyvää lounasta MARS:in emot joka vuosi keittiönsä syövereissä nuhjuisille muusikon rääpäleille kokkaavat. Aye muy bueno! Kahta eri liharuokaa, yhtä kasvisruokaa (en erittele tarkemmin mitä, koska tämä ei ole ruokablogi), kahta eri kastiketta, hyvä salaatti ja mieltä ylistävä juustokeitto. Minun piti jo viime MARS:in jälkeen raportoida, että:  ”Vaikka bändit olivatkin hyviä. Voimme varmastikin olla yhtä mieltä siitä, että näiden rientojen kiistaton pääesiintyjä oli Rytmikorjaamon keittiön valmistama jumalainen juustokeitto.” Niin hyvää se oli! Juustokeiton lisäksi nappasin jälkkäriksi vielä Runebergin tortun ja kahvin. Torttu oli kuivaa.

Juustokeiton jälkeen tervehdys Jutta Urpilaiselta. Todella nastaa nähdä Urpilainen livenä, ajattelin. Urpilaisen tervehdys jäi kuitenkin hivenen nihkeäksi. Sen lisäksi, että valtiovarainministeri saapui paikalle vartin myöhässä, aloitti hän puheensa:  ”Vuosi sitten kun tulin Seinäjoelle, en tiennyt tästä tapahtumasta mitään”. Tässä vaiheessa katsoimme parhaaksi vaihtaa radion soittolistoja käsitelleen panelin puolelle.

Kannatti, sillä radiopaneli oli oikeasti aika mielenkiintoinen ja paikottain hauska. Lisäksi se järjestettiin rytmiksen yläkerrassa, jossa en ollut aiemmin käynyt. Panelissa istuivat Yle X:n tuore musiikkipäällikkö, jonka valinta oli ainakin omasta mielestäni tosi mielenkiintoinen juttu. Hänen kanssaan pöydän jakoivat Novan musiikkipäällikkö, sekä Kaiho Recordsin A&R  ja Teoston mies. Paneeli syttyi aika hitaasti Teoston miehen ladellessa pöytään statistiikkaa (tosin ihan mielenkiintoista statistiikkaa). Oikeastaan kliimaksi saavutettiin vasta loppupuolella, kun alettiin puhumaan soittomääristä ja no, rahasta. Oli jotenkin hienoa, kun Novan musiikkipäällikkö käytti sanaa ”sainata artisti kanavalle”. Mielestäni muidenkin radioiden kannattaisi sainata artisteja kanavilleen. Ajatelkaa nyt, Anna Abreu voisi olla NRJ:n suojissa, Sini Sabotage Yle X:n suojissa ja vaikkapa Anssi Kela Suomipopin suojissa. Miksi ei? Sen lisäksi, että artisti saa rahaa ja näkyvyyttä, voi radio hyödyntää kyseisestä artistista rakentaessaan itselleen positiivisempaa brändiä yms.

Radiopanelin jälkeen oli vuorossa Kuka Mitä Häh-paneli, josta ei jäänyt juurikaan mitään kirjoittamisen arvoista. Keskustelu oli jäykkää, eikä edennyt eteenpäin. Kaarle Viikate kyllä koitti, mutta homma ei vaan lähtenyt. Panelistien keskinäinen dynamiikka on niin tärkeää. Pari juttua kyllä pokkasin. Toinen mielenkiintoinen juttu tuli ilmi, kun panelista kysyttiin kuinka moni yleisöstä katsoo Ylen puoli yhdeksän uutisia. Kukaan ei nostanut kättään. Toinen mielenkiintoisista jutuista tuli kun panelissa viitattiin torstaina käytyyn panelikeskusteluun, jossa Samuli Putro oli sanonut, että kun Zen  Cafe sainattiin aikoinaan, oltiin heille sanottu, että on ihan ok jos homma ei lähde vielä ekalla levyllä isoksi. Odotukset lyötiin jo alkuun vasta kolmannelle levylle (joka siis lopulta tuli ulos 7 vuotta myöhemmin ja toki myös räjäytti pankin). Tällaista kai harvemmin tehdään enään. Sitoudutaan artistiin useiksi vuosiksi tietoisesti tappiota tehden.

Kuka Mitä Häh-panelin jälkeen klubisalin verhot vedettiin auki ja baaritiskiltä alettiin tarjoilemaan häppärikaljaa. Oli siis aika elävän musiikin onnenpyörän. Moderaattorina Selmun Harri, kilpailijoina Juhani Merimaa, Juha Kyyrö ja Eeka Mäkynen. Siinä kaljaa lipittäessä ja herrasmiehien huulenheitolle nauraessa tuntui, että yleisön ja lavan etäisyys kutistui olemattomaksi. Todella lämminhenkinen tuokio. Siinä oltiin hetken aikaa kaikki yhtä isoa MARS-perhettä. Onnenpyörän jälkeen luvassa oli askel tuntemattomaan. Mysteerimatka, villi kortti. Olin nimittäin saanut MARS:in tuottajilta torstaina päivällä yllättäen sähköpostin, jossa tiedusteltiin haluaisinko osallistua mysteeribussimatkalle. Tottakai halusin ja ilmottauduin mukaan. Lähdimme bussimatkalle arviolta n. 30 muun seminaarivieraan kanssa. Määränpää tuntematon.

Menomatkalla pelattiin Bingoa ja voittajille jaettiin Provinssipaitoja. Häviäjät saivat tyytyä ilmaiseen juomaan ja huonoon läpänheittoon. Hauskaa oli. Matkustimme lopulta Jalasjärvelle Juustoporttiin, jossa yrityksen edustajat kertoivat yrityksestä ja sen historiasta, sekä esittelivät mm. sen valmistamia juustoja, punaviinin kanssa tottakai. Juustoportilta matkamme jatkui Jalasjärven keskustaan, jossa pääsimme tutustumaan kyläläisten yhteistuumin rahoittaneen ja rakentaneen elokuvateatteri Uusi Kinon tiloihin. Uusi Kino avasi ovensa viime vuoden joulukuussa ja on esittänyt siitä lähtien sekä 2D-, että 3D-leffoja tasaisella syötöllä. Me emme kuitenkaan olleet tulleet elokuviin, vaan meitä varten oli spesiaalimpi yllätys.

Elokuvateatterin alaosa oltiin muunnettu lavaksi ja valkokankaalla pyörivät happoiset kaleidoskooppi-visuaalit. Istuimme salissa luomoutuneina kun paikallinen psykedeelistä metallia tahkova Mr Peter Hayden vei meidät 40 minuutin tripille, jonkalaista en ole aiemmin kokenut, enkä varmaan tule toista kertaa kokemaankaan. Ympärilläni salissa vallitsi lamautunut tunnelma. Nojasin taaksepäin, otin huikan paikallisen viinatehdas Pramian Kalle-viinaa, siihen perään luomuolutta ja uppouduin kaleidoskoopin tahdittamaan maailmaan. Ikävä kyllä liian nopeasti minut vedettiin transsista takaisin todellisuuteen, salissa oli alkamassa elokuvanäytös ja meidän oli poistuttava. Takaisin bussiin siis. Tällä kertaa määränpäänä Rytmikorjaamo.

Illan showcaset avasi The Hearing. En tiedä olenko hehkuttanut Ringan sooloprojektia tämän blogin puolella tarpeeksi. Omasta mielestäni olen, mutta sitten taas. Aina kun näen The Hearingin livenä, tai kuulen biisin (ihan minkä tahansa) vahingossa jossain, pysähdyn aina ajattelemaan että ei helvetti, ei voi olla näin hyvää musaa. Mutta kyllä, kyllä voi. Ja jokainen Ringan keikalle päätynyt ihminen sen aina ääneen toteaa keikalta poistuessaan. Olen nähnyt tämän ilmiön monesti. Oli kiva nähdä se jälleen rytmiksellä.  Kun katsoin The Hearingin keikkaa, en voinut olla kuvittelematta että jonain päivänä pitkällä hamassa tulevaisuudessa kun Ringa ei enää tee keikkoja, ajattelen vain tätä hetkeä ja mietin, että kumpa se nyt tekisi vielä yhden keikan.

The Hearingin jälkeen rytmiksen päälava sai tulikasteen. Kastajanaan vahvassa nosteessa oleva Sanni. En ollut aiemmin kuullut Sannilta kuin kaksi sinkkubiisiä. Toisessa lauletaan jotain astronauteista ja toisessa joululahjoista, anyways. Nuori Sanni onnistui kyllä vakuuttamaan ammattitaidollaan ikäkriisin kanssa painivan kyynisen kirjoittajan. Kun neitonen astui lavalle bändinsä kanssa ajattelin päässäni, että tältä varmasti tuntuisi kävellä Salattujen Elämien kuvaussetille kesken keikkakohtauksen. Sen verran viimeisen päälle laittautuneelta porukka näytti, mutta ei sellaisella Idolsin ”meillä on stylistit”-tavalla, vaan enemmänkin Elloksen katalogin ”meillä on rikkaat norjalaiset vanhemmat”-tavalla. Yhtyeen visuaalisen ilmeen kanssa joutui ihan oikeasti painimaan, mutta matsin jälkeen pystyin nauttimaan keikasta ja pakko sanoa, olihan Sannin keikka oikeasti hyvä. Sannin bändi soitti aivan järjettömän hyvin yhteen ja kaikki toimi kuin levyä olisi kuunnellut. Sanni lauloi puhtaasti, esiintyi itsevarmasti ja otti yleisönsä haltuun.  Ainoa risu on heitettävä bändille Nu-Metal-väliosista, joita ainakin kahdessa, tai kolmessa biisissä oli. Nu-Metalin kanssa flirttailu ei ole vieläkään coolia, se on edelleen vaivaannuttavaa.

Sannin jälkeen siirryttiin jälleen rytmiksen takaosaan, jossa keikkansa peruuttaneen Astrid Swanin tilalle buukattu Ninni Forver Band jo viritteli soittimiaan. Ninni on itselleni vanha tuttavuus Tampereelta. Olin katsomassa hänen levyjulkkarikeikkaansa Tampereen O’Hara’s-ravintolassa back in the day ja buukkasin hänet jo silloin näkemääni ja kuulemaani ihastuneena järjestämälleni SÄHKÖÄ-klubille. Oli kiva nähdä Ninni livenä pitkästä aikaa. Hän oli vaihtanut ukulelensä sähkökitaraan.  Tuttu melodica ja markan synapop-taustat olivat edelleen ennallaan. Ninni on kyllä makea esiintyjä. En ole varmaan koskaan nähnyt Suomessa yhtä antaumuksellista live-esiintyjää kuin Ninni Luhtasaari. Olen vaan hänen puolesta kiitollinen, että eletään 2000-lukua, eikä 1970-lukua, sillä olen ihan varma että Ninni jos joku olisi kokeillut kaikkia mahdollisia huumeita taiteensa parantamiseksi ja sen kautta elämiseksi. Ninni, puhtaasti siis Ninni Forever Bandin keikkoja analysoiden sopisi muutenkin hyvin 27-klubiin. Sen verran kova meno hänellä keikoilla on.

Ja lopuksi, iso kirsikka: Sini Sabotage. Täytyy myöntää, että olin odottanut Sabotagen keikkaa jo kauan. Innolla, ihan oikeasti. Ehkä viime elokuusta asti. Muistaakseni silloin kuulin ensimmäisen kerran Levikset Repee-biisin. Kun H-hetki lähestyi täytti minut pelonsekainen tunne, entäs jos se onkin ihan paska? No onneksi ei tarvinnut jännittää kauan koska ikävä kyllä, kaikella rakkaudella Siniä kohtaan, se  oli. Nyt haluan muistuttaa, että moni meistä on kuullut Siniltä vain yhden biisin ja sen varjolla varmasti tulee ajateltua, että no kuinka huonoja ne muut biisit muka voi olla? No minäpä kerron. Huonoja. Keskitempoisia räp-biisejä vailla sisältöä, tai tarttuvaa melodiaa. Hitto, vailla tarttuvaa biittiä, tai särmää. Sinin live-esiintyminenkään ei vakuuttanut. Sini on lavalla pelottava. Muistin keikan aikana Oz-sarjan vankilakoodin: ”älä katsoa ketään silmiin.” Yleisössä minulle tuli sellainen olo, että jos katson Siniä silmiin, hän hyökkää lavalta kimppuuni. Ei hyvällä tavalla, vaan sillä vankilatavalla, nyrkit edellä. Keikkaa dominoi yleisökato. Ihan kuin ketään ei olisi kiinnostanut. Paitsi kun Levikset Repee lähti viimeisenä biisinä soimaan, silloin kaikkia kiinnosti. Tuolloin moni ryntäsi jostain takaa varjoista eteen joraamaan. Ja niin kai kaikille jäi sitten kuitenkin ihan hyvä fiilis muuten aika paskasta keikasta, koska Levikset Repee oli sika hyvä livenä ja sitä muuten jorattiin täysillä.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2014 MARS oli itselleni tähän mennessä kaikkein paras. Isoksi osaksi sen takia, etten juonut liikaa ja keskityin ohjelmaan ja esiintyjiin enemmän kuin viime vuosina. Syynä tähän on se, että koska en ole enää musa-alalla töissä en näe MARS:in kaltaista tapahtumaa itselleni tärkeänä verkostoitumistapahtumana. Tällä kertaa ei ollut pakkoa saavuttaa merkittävää hyötyä, jotta reissu olisi passin hinnan arvoinen. Tänä vuonna taisin kuitenkin loppujen lopuksi verkostoitua enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuotena. Eikö ole hauskaa? Kai sitten sen takia, että koska minulla ei ollut agendaa mitä ajaa, oli minun helpompi jutella ihmisten kanssa ja heidän minun kanssani.

Odotan jo nyt innolla MARS 2015. Ennen kuin lopetan raporttini, heitän vielä järjestäjille muutaman toiveen. Ensimmäinen, tuokaa Seinäjokea vielä voimakkaammin esiin. Tuokaa Seinäjoki niin voimakkaasti esiin, että meinaa oksennus tulla. Ihan vain sen takia, että koska helsinkiläispolot kuitenkin poistuvat kaupungistaan vain sen kaksi kertaa vuodessa (MARS ja M&M),  olisi kulttuurielämys heidänkin kannalta hyvä maksimoida. Mitä kaikkea siihen seinäjokelaisuuteen voisi vielä mahtua? No voi pojat, vaikka mitä. Kaksi, miettikää paneleja vielä tarkemmin tulevaisuudessa. Nyt on pari vuotta jo putkeen ollut aika köpöiset panelit ja heikot panelistit. En tiedä miten paneleja saisi elävämmiksi, ehkä vähän seksikkäämmillä ja vähemmän kolutuilla aiheilla. Tässä olisi taas  mahdollisuus tehdä asiat aivan toisin kuin esim. Musiikki ja Mediassa. Lisäksi panelistien keskinäistä dynamiikkaa tulisi miettiä etukäteen tarkemmin. Mikä blendi sytyttää isoimman liekin? Ketkä ovat sanavalmiita ja ketkä eivät? Rohkeasti vain laajentamaan palettia kokeilun ja erheen kautta, ihan niin kuin tähänkin asti, mutta rohkeammin.  Ja hei ensi vuonna se blogipaneeli, miten ois? Rosvot, Re:fashion, Indiedays ja Suomen blogimedia. Siitä tulisi tykkiä kamaa.

2 kommenttia kirjoitukseen Lavalla: MARS 2014

  1. Anna Anna kommentoi:

    Sut pitää lähettää useammin reissuun. Repeilin niin totaalisesti tolle Talmud Beachin kuvailulle (”sukupuolitautimainen”) ja Sanni-kuvastolle (”meillä on rikkaat norjalaiset vanhemmat”).

    1. Jukka Lahtinen Jukka Lahtinen kommentoi:

      Kiitos Anna! Kiva kuulla, että matkakertomus nauratti. :) Jos tulee yhteydenottoja, niin tutkiva journalisti Lahtinen on aina käytettävissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.