Lavalla: WNSAC’s Lost in Music 2013

(Kuvat: WNSAC)

(Kuvat: WNSAC)

Kuten moni teistä varmasti on jo lukenutkin, Nuorgam ilmoitti eilen lopettavansa toimintansa marraskuun lopussa. Vaikka en kyseisen sivuston faniksi olekaan itseäni koskaan voinut lukea, on hatun noston paikka. Nuorgam on omalla tinkimättömällä linjallaan näyttänyt, että musiikkijournalismi voi olla muutakin kuin kokoelma aivottomia promootiohaastatteluja, levyarvioita ja kirjoittajia. He ovat penkoneet leluja laatikon siltä puolelta, minne muut eivät välttämättä ole osanneet, tai halunneet katsoa. Nuorgam on vaikuttanut olennaisesti omaan tapaani kirjoittaa ja antanut rohkeutta kirjoittaa sydämestä puolesta ja vastaan.

Että kevyet mullat ja näin, siirrytään iloisempiin aiheisiin. Tällä viikolla Tampereella tapahtui taas. Tällä kertaa musiikkialan seminaaritapahtuma Musiikki ja Median yhteydessä järjestettävä showcase-festivaali Lost in Music. 100 bändiä, kourallinen keikkapaikkoja, sadoittain musa-alan ammattilaisia Suomesta ja ulkomailta. Nälkä ja jano. Ennen kaikkea jano. Tällä kertaa neljäpäiväiseksi venytetty festivaali tarjosi aimokattauksen isoa ja pientä, marginaalia ja mainstreamia. Jo tavaksi muodostunut Lost in Music-juoksuni alkoi tällä kertaa vasta perjantaina. Tylsänä töissäkäyvänä ihmisenä kun on pitänyt alkaa priorisoida asioita. Kaksi päivää osoittautui kuitenkin riittäväksi, vaikka missasinkin mm. Astrid Swanin odotetun paluukeikan.

photo8

Nancy

Pieni summaus lienee paikallaan. Aloitetaan Yo-talolta. Kello on juuri lyönyt yhdeksän. Jutustelen vielä tutun paitamyyjän kanssa kuulumisia kun viisi hyvännäköistä unelmavävyä kävelee täyteen pakatulle lavalle. Täyteenpakatulle synasta ja ties mistä härpättimestä. Visuaalit pamahtavat valkokankaalle kuin salaman iskusta kun jyväskyläläinen Nancy päästää ensimmäisen sointunsa ilmoille. Selväksi käy, että kyseessä on intohimoinen yhtye, jolle soundi ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Soittohan rullaa, makea bändi. En varmaan ole yksin, jos vertaan yhtyeen äänimaisemaa kilpasisko Rubikiin. Erottavia elementtejä toki on liuta, yhtenä merkittävämpänä kertosäkeet. Nancy on artsya musaa. Kertosäkeet eivät vielä ole tehneet tuloaan yhtyeen musiikkiin. Kysymys kuuluukin miksi, ja kuinka kauan yhtye aikoo pantata kertsejä. Ei pieni huulikoukku ole koskaan bändiä pahentanut, paitsi tietenkin jos bändi haluaa olla vielä artsympi.

Petri Nygård

Petri Nygård

Jouksujalkaa hilpaisen Yo-talolta Klubille Noah Kinin keikalle. Nopeuteni yllätti minut, olen ajoissa. Ja kukas muukaan siellä lavalla veivaa ennen kiddo Noah Kiniä kuin @seonpetriii. Toinen kerta tänä vuonna, miten voi olla. Ja kutsukaa minua mauttomaksi idiootiksi, mutta mitä enemmän olen Petrin toilailuja sivusta katsonut, sitä enemmän olen alkanut ymmärtämään ja pitämään kyseisestä hahmosta. Esimerkiksi Paska maailma on tekstinä aika voimakas. Petri ei ole pahis, vaan oikeasti aika terapeuttinen kaveri. Ja ei, tämä ei ole vitsi, olen ihan tosissani. Oma veikkaukseni on, että Petri Nygårdin taakse piiloutuva ihminen on aika nasta jätkä. Sanoisin, että Petrin keikka oli tämän vuoden Lost in Musicin kovimpia, ainakin shownsa puolesta. Petri ei tunnu jättävän yleisöään koskaan kylmäksi. Showmiesmäisellä otteella, aina, Pillumagneetti, rispekt.

photo10

Noah Kin

Ja sitten olikin jo nuoren, paljon hypetetyn räppäri Noah Kinin vuoro. Eipä olisi kaveri voinut enää parempaa slottia saada. Vaikka pakkiksen (Pakkahuone) puolella tilaa olikin vaikka muille jaettavaksi, porukkaa oli juuri sopivasti täyttämään Klubi. Noah Kin oli yksi eniten odottamistani esiintyjistä Lost in Musicissa ja voisin sanoa odotusteni täyttyneen. Hieman nöyrästi lavalle astelleet nuoret helsinkiläiset aloittivat kepillä jäätä kokeillen, ja se jäähän kantoi. Siitä eteenpäin show olikin aikamoista riimittelytykitystä. Kinin pohjat kantoivat hyvin, eivätkä jääneet kauaksi jälkeen basson ja iskevyyden osa-alueilla esim. Petrin biiteistä. ”I am Noah, that’s all I say ’cause…”, eikä muita spiikkejä olisi tarvinnutkaan. Mieleeni tuli elävästi viime kesän Flow Festivalissa esiintynyt Kendrick Lamar. Saas nähdä kuoriutuuko Noahsta yhtä kova stara.

photo9

Mikko Joensuu

Josta tie veikin seuraavaan kohteeseen, Hämeenkadun puolivälissä sijaitsevaan Henry’s Pubiin. Henry’s Pub, eli henkka, on jäänyt itselleni elävimmin mieleen keikkapaikkana viime vuoden Lost in Musicissa nähdystä Warriorsin (lue: Disco Ensemblen) keikasta. Silloin soundi toimi ja valot oli kunnossa, joten syystäkin odotukset Mikko Joensuun akkarikeikkaa kohtaan olivat positiiviset. Voi pojat, kuinka pahalta pettymys tuntuikaan, kun Mikko aloitti soiton. Joko yleisön äänentaso oli mega iso, tai sitten PA oli vaan todella todella hiljaa. Keikasta ei tahtonut kuulua baaritiskille (max. 10 metriä lavasta) juuri mitään. Onneksi lavan edessä sentään kuului jotain. Kaikuun hukutettu Mikko jäi kitaransa jalkoihin, kun äänikaveri pumppasi kitaran mömmötaajuutta pintaan niin, että peli oli varmasti menetetty.  Samalla Mikon keikoilta tuttu intensiteetti, ainakin omalta osaltani, murtui täysin. Loppukeikka menikin lopun odottelussa, onneksi yli 10 minuuttinen (ja täysin käsittämätön) konejumittelu sentään tuli tarvittavalla massalla ulos. Harmi artistin puolesta, että juuri tämä keikka meni hänestä riippumattomista syistä munille. Better luck next time.

photo7

Neat Neat

Ja jos teemana oli tänään nuoruuden voima. En tiedä oliko, mutta sanotaan, että oli, helsinkiläinen Neat Neat ei todellakaan ollut pettymys. Ehkä settikokonaisuutena paras Lost in Music-keikkani. Neat Neat kehittyy huimalla vauhdilla ja alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan pelottavan paljon satoja keikkoja soittanutta keskitason bändiä. Voisin röyhkeästi väittää, että Neat Neatin voisi hyvällä omatunnolla lähettää jo nyt kiertämään Euroopan sylkytupakkakuppiloita. Siitä sitten askel askeleelta isommille venueille. Ja äsköisen toteamisen jälkeen on vielä pakko heittää pieni kritiikki päälle, nimittäin ne biisit. Bändi tarvitsee kipeästi tuottajaa. Kaiku Studiosin kanssa tehdyistä uusimmista raidoista, Olympus Mons on mielestäni edelleen ainoa träkki, joka ns. on jo siellä, missä muidenkin biisien pitäisi olla. Sitten kun bändillä on kymmenen yhtä valmiiksi hiottua kappalekokonaisuutta, voidaan oikeasti alkaa puhumaan läpimurron odottelusta.

photo6

The Hearing

Kello iPhonessa kääntyi osoittamaan lauantaita ja päivän ensimmäinen keikka nähtiin hieman poikkeuksellisessa ympäristössä, nimittäin keikkamyynti-/levy-yhtiö  GAEA/EXOGENICin toimistolla. Itsekin kyseisellä toimistolla aikoinani muutaman kuukauden viettäneenä oli ilo päästä näkemään taas tuttua lääniä ja porukkaa. Siellä oltiin kuin sardiinit purkissa kun hieman myöhässä ”lavalle” matkalaukkuineen saapunut Ringa Manner, eli The Hearing aloitti keikkansa. En tiedä johtuiko artistin valmistautumattomuudesta, esiintymispaikan eksoottisuudesta, vai intiimistä tunnelmasta, mutta tämä oli paras näkemäni The Hearing-keikka. Oli mainiota päästä todistamaan, kuinka Ringa oli viimeinkin saanut kesytettyä hänelle niin monesti tenät tehneen luupperin. Vihdoin esiintyminen oli sillä tasolla, mitä levyttävän artistin mielestäni pitäisikin olla. The Hearing upposi yleisöönsä kuin puuveitsi huoneenlämmössä seisseeseen voihin.

photo5

Katri Ylander

Oli jälleen ilta, ja iltaohjelmani ensimmäinen keikka vei minut suorinta tietä Tampereen musiikin keskeisimpään ytimeen, eli Klubille. Lavalle oli nousemassa, jos en nyt täysin väärin muista, 2005 vuoden Idols-kisan kakkoseksi sijoittunut, mutta jo silloin sydämeni mukanaan vienyt Katri Ylander. Kisan taisi voittaa Jääskeläisen veljeksistä toinen, mutta näin jälkikäteen voidaan varmaan olla yhtä mieltä siitä kuka kisan todellinen voittaja oli. Jos Katri oli jo tuolloin valloittava esiintyjä, niin sitä hän oli edelleen. Uuden bändinsä Yksinäinen Yhtye kanssa lähinnä uusia biisejä soittaneen Katrin keikka oli tasoltaan aika erilainen kuin esim. mikään eilen nähdyistä. Kyllähän se vaan niin on, että kun bändi osaa soittaa, niin kyllä se myös hyvältä kuulostaa. Bändin rumpalilla oli maailman pienin basari ja yhtyeen kitaristilla silmämääräisesti hieman itseään isompi ego. Olisin mielelläni kuullut myös Katrin vanhempaa tuotantoa, lähinnä niitä hittejä tuli ikävä. Kyseessä kuitenkin oli showcase-keikka. Ymmärrettäköön, että ne jäivät tällä kertaa soittamatta.

photo4

Miriam Bryant

Ja juoksujalkaa Yo-talolle. Unohtui mainita päivän teema, se oli naisäänet. Ihan vaan koska päiville on hyvä asettaa teemoja. Ja myös siksi, että seuraavakin esiintyjä oli nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan ruotsalainen Miriam Bryant, jonka (jos nyt oikein muistan) äiti on suomalainen, mutta asuinpaikka on, tai ainakin oli Briteissä. Jotain tällaista muistaisin eilen lavalta kuulleeni. Keikkaan. Oli muuten hyvä ja energinen esiintyminen. Oman Lost in Music-kokemukseni paras. Niin tavallaan harmittavaista kuin se onkin, jälleen se on myönnettävä, että Ruotsissa kyllä osataan, välillä vähän suomalaisia paremminkin. Biisit olivat hyvin sovitettuja ja keikka pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena. Selvästi ahdistunut ja  agressiivinen, mutta samaan aikaan haavoittuvaisen oloinen Miriam on todella mielenkiintoinen artisti seurata. Hän tepasteli ympäri lavaa mustassa hyppyhaalarissaan ja näytti paikoitellen siltä, että saattaa purskahtaa kyyneleisiin minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta osan ajasta hän näytti siltä, että eturivissä joku saattaa vielä saada nyrkistä. Miriam oli selvästi liian iso artisti Yo-talon lavalle, enkä yhtään yllättyisi, jos samainen mimmi nähtäisiin ensi kesänä Ruisrockin päälavalla. Jos näin käy, tulen varmasti muistelemaan tätä keikkaa.

photo3

Phantom

Ja kylmäksi ei jättänyt myöskään keikkansa peruttaneen Husky Rescuen tilalle buukattu, niin ikään helsinkiläinen Phantom. En ollut yhtyettä koskaan aiemmin livenä nähnyt ja etukäteen kuullun perusteella odotukset olivat melkoisen korkealla. Normaalisti korkeat odotukset jossain määrin pilaavat keikan, mutta koska en alunperinkään luottanut hypen voimaan, olikin kokemukseni pettymyksen sijaan ääripositiivinen. Edes kovasti pelonsekaisin tuntein odottamani UFO-kontrollerin, tai sen takana haukkamaisia liikkeitä tehneen äänitaiteilijan näkeminen ei ollut negatiivinen kokemus. Päinvastoin. Voisin sanoa olleeni melko lumoutunut koko puolituntisen ajan. Phantomilla oli todella väkevät biitit, ehkä parhaiten rakennetut kaikista näkemistä esiintyjistä. Laulajan soundi oli mieletön ja kaksikon ammattimaisuus silmiä hivelevää. Hienoa, että täällä meilläkin osataan. En enää ihmettele miksi yhtye on kääntänyt päitä Briteissä asti. Käänsivät minunkin, vaikka olin ehkä skeptisin katsoja yleisössä.

photo12

Euro Crack

Ja kun Phantom lopetti yleisön habitus muuttui kummasti. Kaikki delegaatit (Musiikki ja Media) poistuivat paikalta ja tilalle tuli löysähousuisia 18-vuotiaita poikia, sekä heidän liian kireisiin vaatteisiin puettuja tyttöystäviään. Oli Euro Crackin aika. Tupa oli täynnä. Bileet oli päällä ja jengi liekeissä. Vaikka kaikki oli päällisin puolin kunnossa, joku keikassa mätti. En sitten tiedä johtuiko siitä, että oloni oli niin käsittämättömän ulkopuolinen, vai kenties siitä, että Julma Henrin ja kaverien show oli vähän valju. Biisit tuli about samassa järjestyksessä kuin levyllä ja ainoat mainittavat muutokset pohjiin olivat ylimääräisiä choppailuja. Vanhat biisit eivät mielestäni toimineet kauhean hyvin. Laulut oli niin ja näin, ja Henrin mikki oli jostain syystä todella hiljaisella. Vaikka visuaalitkin oli paikallaan, jotain jäi puuttumaan. Ehkä tältäkin keikalta puuttui sitä kovasti peräänkuuluttamaani ”tuuttausta”. Sitä PA:ta kun pitäisi välillä kohdella kuin lyömäsoitinta ja luukuttaa niin kovaa, että porilaisen ystäväni sanoin ”jengiltä lähtee narsus”.

photo2

Yournalist

Oli aika viimeisen keikan. Lähdin kesken Euro Crackin ja siirryin tien toiselle puolelle Pub Artturiin, jossa turkulainen Yournalist paiskoi menemään jo täydellä höyryllä. Ei liene tarpeen sanoa, kuinka kiva tunne oli päästä tuttujen pariin menevän indierockin äärelle. Yournalist on aina perustamisestaan asti ollut yksi suosikkiyhtyeistäni Suomessa. Myinhän heidän keikkojaankin yhden kokonaisen vuoden. Se Yournalist, jonka kanssa aikoinaan tein töitä, oli kyllä totaalisen eri yhtye kuin Artturissa nähty bändi. Plakkarissa olevan debyyttialbumin ja sitä seuranneiden keikkojen tuoma varmuus näkyi soitossa ja keikka rullasi eteenpäin vaivattomasti. Harva bändi panee itseänsä likoon samalla tavalla Yournalistin pojat. Yleisön viihdyttäminen, ja no, esiintyminen on selvästi jätkille kaikki kaikessa. Hyvät läpät ja timmit kertosäkeet antavat anteeksi jopa välillä hieman häikäilemättömätkin Nu-metal-vaikutteet, joita ei niinkään levyllä tajua, kuin vasta lavalla. Yournalistin, ja sen neljän encoren jälkeen, Lost in Music oli osaltani taputeltu. Ai ai mitä naattia. En jäänyt edes kaipaamaan Fullsteamin bileitä, saatika Poju Liemen namujatkoja. Ensi vuoteen, näemmä jälleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.