Viimeinen iltani rivitaloasunnossamme. Sanon meidän, koska en ole koskaan ajatellut asuntoa omanani. Muutimme viime kesällä rivariin yhdessä, olisi tuntunut sopivalta muuttaa siitä myös yhtäaikaa pois. Lopulta oma muuttoni venyi kuukaudella, jonka aikana olen asuttanut rivaria yksin, kissojen kanssa. Kun nyt mietin rivarista pois muuttamista, olo on todella haikea. Vaikka kyseinen asunto todennäköisesti olikin pääkatalyytti suhteeni kariutumiseen, nautin jokaisesta sekunnista rivitaloelämää. Suhde todennäköisesti olisi kariutunut joka tapauksessa jossain vaiheessa, ehkä oli ihan hyväkin, että se tapahtui ennen kuin oli liian myöhäistä.

Niin vain silti tuntuu kurjalta menettää kaikki. Rivari, kissojen kanssa kun on viimeinen asia, mitä minulla on ”vanhasta elämästäni” enää jäljellä. Ensin loppui bändikuviot, sitten firma. Päädyimme muuttamaan  rivariin pois keskustasta, osittain liian lähellä kuumottelevan burn outini johdosta.  Samaan sykäykseen vaihdon työpaikkaa ja juuri kun kaikki tuntui olevan hyvin, meni suhde.  Sen oli tapahduttava. Jollain tasolla molemmat varmasti odottivat tilannetta, jossa kumpikaan ei joutuisi jäämään tyhjän päälle. Mitä tästä eroajasta nyt on voinut oppia, niin ainakin sen, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän tekee juuri niitä asioita, mitä hän haluaa tehdä. Sitten taas, sehän ei tarkoita, että ne asiat pitäisi tehdä aina yksin. Ilo on joskus parasta jaettuna. Pitää vaan löytää ympärilleen ne  ihmiset, jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteet.

Arkeni tuntuu olevan jatkuvaa vuoristorataa. Välillä fiilikset nousevat  todella korkealla (tuntuu oikeen mahan pohjassa) kunnes ne taas laskeutuvat  pohjalle (kuten nyt) ja kyyti alkaa alusta. Ei siinä ole mitään pahaa. Olen tunnevammainen ihminen, tai minusta on kasvanut pakon edessä sellainen. Jokainen tunne tässä kyynisessä ihmisessä on askel parempaan. Tavallaan siis surullisinakin hetkinä nautin siitä, että tunnen, sillä silloin tiedän, että saatan saada vielä kiinni ajasta, jolloin tunne-elämäni oli tasapainossa.

Tästä eteenpäin Rivarilifestyle-alkuisia postauksia ei enää ole luvassa. Jatkan toki elämästäni kirjoittamista, mutta postaukset tulevat kulkemaan Elämä-etuliitteellä. Ihan vain sen takia, että näillä näkymin haluan kirjoittaa elämästäni enemmän kuin uusista kuumista indiebändeistä. Jos et halua lukea elämääni koskevia postauksia, skippaa siis suosiolla kaikki Elämä-alkuinen. Etuliitteistä en aio luopua, sillä ne ovat tärkeä osa blogia. Kategorisointi on tässä blogissa ollut aina kaiken a ja o. Tämä on ensimmäinen Elämä-postaukseni ja se on hyvä lopettaa musiikkiin. En muista kirjoitinko teille koskaan kuinka tärkeä levy Minä ja Ville Ahosen Mia on. Tiivistäen se on yksi tärkeimmistä levyistä minun levyhyllyssäni. Löysin sen uudestaan viime perjantaisen Minä ja Ville Ahosen keikan jälkeen. Kaikki, ja vielä enemmän, mitä levyltä voisin ikinä odottaa.