Mikään ei pelasta meitä Gim Kordonilta!

Gim KordonSe luoti ei tullut oviaukosta.

Vuosi oli 1974. Noin seitsemäntuhatta ihmistä oli pessyt hiuksensa ja matkustanut Empire Pooliin katsomaan Pink Floydia. Lavalla he näkivät David Gilmouren, 28-vuotiaan rockmammutin, jonka rasvainen skalppi olisi riittänyt voitelemaan Kolmannen Naisen takahuoneisiin 80-luvulla kiikutetut eväsleivät, ja muut bändiläiset, joiden pullistuneet egot olivat imeneet kaiken hapen vielä muutama vuosi aiemmin yhtyettä eteenpäin ajaneelta musiikilliselta voimalta. Ilmassa tuoksui pekoni, alkoholi, tupakka ja räjähteet.

Gim Kordon ei ollut paikalla, mutta sen olisi pitänyt olla. Silloin Pink Floydin kuolema ei ehkä olisi kestänyt niin kauan. Ehkä silloin Wembleyn kansoittanut, normaalissa elämässään pysähtyneisiin lähiöihin jumittunut kansa olisi ymmärtänyt, ettei rock’n’roll oikeasti rakennu kymmenen mailin korkuisista äänikudelmista, kuolettavan tylsistä värivaloista tai itseensä ja musiikkiinsa väsyneistä miljonääreistä. Jopa Nick Kent vihasi Pink Floydia, vaikka pyysikin asiaa anteeksi, niin lukijoiltaan kuin yhtyeeltäkin.

Kuudes Aisti 2012, kello 00.00, Red Bull Garage. Kaupunkilaisia harhailijoita, 90-luvulla nuoruutensa eläneitä post alt -konkareita, hipsteriyttään ulkopuolisille häpeäviä ensikertalaisia, alkoholia, tupakkaa, tungosta. Ja kaiken ympäröivänä yleisön syleilyynsä ottava kuumuus, valmiina sytyttämään koko paikan infernaaliseen roihuun pienestäkin tekosyystä. Ahtaaseen kellariloukkoon asennettu pieni tuuletin ei mitenkään pysty viilentämään satoja kertoja keuhkoihin vedettyä ja uloshengitettyä hiilidioksidia ja ilmassa näkyvästi leijuvia kosteushiukkasia. Tila on matala ja ahdas, ei varsinaisesti mikään palomestarin unelma, mutta tähän tarkoitukseen sopiva, juuri sellainen kuin pitää. Taustalla, ihmisten päiden takana, vilahtelee punainen valo, kuin varoitukseksi.

Gim Kordon nousee lavalle. Aleksi Pahkala kytkee Gibson SG:nsä kiinni ja bändi alkaa tykittää. RROOOAAAAARRGGHHHHH! BUDDA BUDDA BUDDA! SMASH! BASH! CRASH! I SCREAM YOU SCREAM WE ALL SCREAM FOR HEROIN! BLARE! BLARE! BLARE! Yleisö lakoaa maahan.

Tämä ei ole indie rockia. Tämä on rock’n’rollia. Tämä on sitä, johon Pink Floyd ei enää massaturvotuskautensa jälkeen pystynyt. Tämä on sitä, jonka takia musiikki murtautui jo vuosikymmeniä sitten muusikoiden, intellektuellien, akateemisesti koulutettujen säveltäjien ja muiden asioihin liian vakavasti suhtautuneiden otteesta kokonaisten sukupolvien omaisuudeksi, nuorten indentiteettejä rakentamaan ja maailmankuvaa muokkaamaan.

Gim Kordon tuo mieleen ajan, jolloin nuoret teiniviiksiset miehenalut ostivat kädet täristen itselleen Sonicsin levyjä ja pelkäsivät mennä ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen nukkumaan sen pelossa, että Larry Parypan henki olisi herättänyt vinyylin eloon, pakottanut sen ulos pahvikotelostaan ja noitunut sen leikkaamaan pahaa-aavistamattoman teinin kurkun auki. You know, the good ol’ times. Ja vaikka bändi tietääkin tarkalleen, mistä se on tulossa ja minne menossa, se ei suostu olemaan nostalgia-akti. Päinvastoin, The Guv’norin ja Big Muffin kautta vahvistimiin turboahdetut sähkökitarat eivät ole koskaan kuulostaneet yhtä tuoreilta ja alankohtaisilta kuin nyt.

Jotkut bändit breikkaavat, jos niillä on onnea. Jos niillä käy tuuri. Jos ne ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, tapaavat oikeita ihmisiä ja mielistelevät oikeita levy-yhtiöitä. Gim Kordon ei tarvitse onnea. Gim Kordon tekee sen, mitä sen täytyy, sillä Gim Kordon tietää joka tapauksessa saavansa sen, mikä sille kuuluu.

Ja kun Gim Kordon saapuu, sinun kannattaa olla valmiina, sillä tämän tappokoneen käynnistyttyä mikään ei pelasta meitä. Ja kun punaisena hehkuvan rock’n’roll-moukarin ensimmäinen isku osuu ohimoosi, voit olla varma, että olet ansainnut sen.

Kirjoitin tämän tekstin 20. elokuuta, jolloin en ollut kuullut Gim Kordonilta biisiäkään. Torstaina kerrottiin bändin ja Solitin sopimuksesta. Voit kuunnella demon Ei ole helppoo -biisistä täältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.