Kuten kappaleiden kohdalla, levyjen vuosi 2015 palautuu mieleen levy kerrallaan, aivan kuin Mementon tatuoinnit.

Sufjan Stevens – Carrie & Lowell

Stevensin viimeisin mestariteos Carrie & Lowell istui alusta alkaen vuoden parhaan valtaistuimella valtikka kourassaan. Tietenkin oman juhlavuoden kruunasi Sufjanin keikka Oslossa. Tätä mieltä olin keväällä kirjoittaessani levystä:

Stevensin luomuksen armoton suoruus jättää jälkensä sen mukana kulkeville kuuntelijoille: luovan prosessin tuloksena se ei välttämättä ole jotain minkä lauluntekijä halusi tehdä, vaan mikä tämän tarvitsi tehdä. Ja tähän kokemukseen on parasta antautuva vietäväksi lyriikka edellä. Uskon käsissämme olevan vuoden parhaat levyt -listauksen kärkipäätä ja tuleva Sufjan-klassikko.

Ryan Adams – 1989

Ikinuoren ja ikituotteliaan Ryan Adamsin versio Taylor Swiftin hittilevystä 1989 aloitti vuoden suurimman musiikkipaskamyrskyn, jossa lopulta syyteltiin vuoron perään Adamsia, tätä kuuntelevia, tätä dissaavia, musiikkijournalisteja ja ties ketä, eikä lopulta oikein ketään kiinnostanut niin Adamsin kuin Swiftinkään sanomiset. Itselleni Adamsin 1989 ei ole viiden tähden tai 4.0/10 julkaisu, vaan mieluista kuunneltavaa. Syksyllä näpyteltyä:

Se on kaunis albumi, joka tekee kunniaa niin Swiftille kuin Adamsille. — Levyn taustan tuntevalla kuuntelijalle haaste onkin, pystyykö arvostamaan sitä omana teoksenaan, ilman Swiftin taakkaa tai kontekstin ironia-arvoa. Parhaimmillaan 1989 soi kuin Adamsin oma levy, eikä kuin 44-vuotiaan miesrokkarin kunnianosoitus parikymppiselle pop-kuningattarelle. Oli levystä mitä mieltä tahansa, se on varmasti jo kiinnostavuudella mitattuna yksi levyvuoden tapauksista.

Nicolas Kivilinna – Joka laulun laulaa vaan

Tämän kanadansuomalaisen, tamperelaisen artistin levyarviota olen pyöritellyt jo toukokuusta alkaen. En vaan saanut muotoiltua ajatuksiani koherentiksi tekstiksi. Joka laulun laulaa vaan on eittämättä erinomainen kokoelma kappaleita. Kootaanpa vähän tästä niitä ranskalaisten viivojen yksittäisiä ajatuksia, jota kirjasin pitkin kevättä luonnokseen.

”Jukka Nousiainen + J. Karjalainen = pehmeys, omaperäisyys, ikään kuin tekee mitä haluaa.”

Hmm.

Seuraavaan: ”Kapteeni Kirk ja Enterprise kaikuu Limonadi Elohopean absurdiutta, joskin tarina on lineaarisempi vaikkakin yhtä irroitteleva kuin Tero-Petrin sanoitukset”

”Kokeilunhalua, intertekstuaalisuutta, Repullinen hittejä, joissa temaattiset siirtymät olemattomia, ja kokonaisuus silti yhtenäinen”

On se kova. Kotimaisista albumeista kenties jopa suosikkini 2015.

Paperi T – Malarian Pelko

Kyllä mäkin taivuin tosiaan Paperi T:n vuonna tämän pauloihin. Puolet hittejä, puolet tylsempiä. Rosvot ovat onneksi kirjoittaneet Malarian Pelko -lätystä niin hyvin, ettei tarvitse itse sanailla enää. Näistä kahdesta Rosvosta taidan kallistua enemmän Laurin kuin Markun arvion suuntaan.

Jaakko Eino Kalevi – Jaakko Eino Kalevi

Sanottua:

Kotikaupunkini Turun merkittävässä puutalodiskossa, Dynamossa, meininki jakaantuu ala- ja yläkertaan: peruspolvennostoihin alhaalla ja boheemiin arvaamattomuuteen ylhäällä. Kalevin uudesta levystä eniten kertoo – ainakin Dynamon-kävijöille – se, että levy voisi soida alusta loppuun yläkerran dj:n lautasella. Eklektisen synailun tempo muuttuisi, ja muuttaisi yläkertalaisen notkumisen tanssiin ja tanssin takaisin huojuntaan saumattomasti. Suosikkihetkiä mm. Ikuinen Purkautumaton Jännite ja Hush Down.

Grimes – Art Angels

 

Claire Boucherin Grimes-aliaksella syntyy ihmeellistä jälkeä. Art Angels erinomaisine pop-kappaleineen on varmasti vuoden viihdyttävimpiä levyjä – TOP40-kama mukaan lukien. Näin hauskaa sinulla ei tule olemaan tänä vuonna minkään levyn kanssa. Samalla Boucherilla on sanottavaa monelle taholla, jotka leimasivat tämän tumblr-julkkikseksi.

Nao – February 15 EP

Kirjoittelin kesäkuussa lontoolaisesta:

Rnb-tyylittelyä ja suoranaista listamusiikkia emuloidaan tällä eepeellä taitavasti: mm. Aaliyah käväisee mielessä. — Jos haluaa kuunnella yhden tämän hetken kuumimman tulijan kuuminta tuotantoa, pyöräytä soimaan.

Father John Misty – I Love You, Honeybear

Myönnettäköön: Josh Tillmanin alias Father John Mistyn tämänvuotisen kanssa on ollut ongelmia. Olen oikeastaan päässyt 2012 julkaistun Fear Funin kyytiin paremmin. I Love You, Honeybear tuntui pitkään sovituksiltaan hankalilta, muodottomilta jopa, ja teemoiltaan kyyniseltä. En oo varma onko fiiliksenä noista asioista muuttuneet edelleenkään, mutta olen oppinut pitämään Tillmanin heijastamasta maailmasta.

Tobias Jesso Jr. – Goon

 

Jesso Jr.:n Goon ei sovi I Love You, Honeybearin perään sitten millään. Goon on läpikotaisin pianovetoista, romanttista kaipausta – juuri sitä mitä mm. Bored In The U.S.A. –kappaleella myös pilkataan. Hämmentävää kyllä, 12 kappaletta Jesso Jr.:ää toimii pettämättömällä logiikalla.

Jamie xx – In Colour

Tämä on ehdottomasti mun suosikkilevyjä tänä vuonna. Siinä määrin Aki kuitenkin kiteytti Jamien aikanaan, että päästetään hänet ääneen. Koko luonnehdinta koski Girl / Sleep Sound -julkaisuja, mutta pitää mielestäni paikkansa koko lätyn suhteen:

The xx –yhtyeen taustapiruna toimiva Jamie Smith julkaisee biisejä ja remiksejä melko harvoin, mutta niistä muodostuu lähes poikkeuksetta ilmiöitä. Soundillisesti Smith kuuluu uuden polven brittituottajasukupolveen, jotka yhdistelevät rohkeasti 90-lukulaisia trip hop- ja garagerytmejä deepimpään dubstep-soundimaailmaan kuulostaen uniikilta, ajankohtaiselta, ja todella brittiläiseltä. Hengenheimolaisiin isoista nimistä kuulunevat ainakin Burial, Four Tet ja James Blake,  mutta näihin nimiin verrattuna Jamie xx yhdistelee biiseihinsä  enemmän pop- ja rnb -elementtejä Jacques Greenen tapaan.

— Laiskalla kompilla ja soundeilla on tilaa hengittää, mutta [Girlin] bassolinja ja päähän koko loppupäiväksi jäävät vokaalit pitävät huolta siitä, että kädet nousevat kattoon diskon tanssilattialla. Myös kasariestetiikkaa on kuultavissa.

Lower Dens – Escape From Evil

Sanottua:

Albumilla tasapainoillaan kitarapopin ja elektronissävytteisen kaihon välillä.

Onnistumisprosentti on kova; muistelen tässä kirjoitellessa levyn parhaita hetkiä ja kuuntelen samalla levyä. Listaan mielessäni ”Escape From Evilin parhaita hetkiä ovat Ondine, eiku Quo Vadis, eiku Electric Current, eiku Your Heart Still Bleeding”, eikä tästä tule oikein mitään. Puhumattakaan tietenkään överihienosta lead-singlesta To Die in L.A..

Martin Courtney – Many Moons

”[S]urffipop-harmonioita, heleästi soivia kitaroita ja arkista alakuloa kuten Atlas-levyllä, viimeksi julkaistulla bändituotoksella” – melkein, paitsi ei aivan. Martin Courtney veistelee päivätyönään Real Estatessa. Soolotuotos Many Moons tavoittaa 7/10 arvoisesti emobändin tunnelman vain ajoittain, mutta kuitenkin niin mukavasti, että se kirvoitti albuminostoon.

Kendrick Lamar – To Pimp A Butterfly

Kuuntelin Lamarin tämänvuotisen mestariteoksen heti sen ilmestyessä yhdeltä istumalta ja ihastuin heti. Ei tässä kannata teeskennellä, että osaisin jotenkin tämän räp-levyn kuulijalle avata, mutta sen verran osaan sanoa, että pelkkien riimien ja biittien seuraksi löytyy funkia ja sielua. Ja Thundercat yhdeksi tuottajaksi. Ja Kamasi Washington saksofonin varteen.