Omaa tulevaisuuttaan ei kannata laskea suullisesti sovittujen asioiden varaan. Toisaalta ei saisi katkeroituakaan: kyllä ihmisiin pitää voida luottaa. Kuitenkin, opin helmikuussa omasta naiviudestani kantapään kautta työkuvioiden suhteen. Fiilikset eivät millää muotoa ole olleet yltiöpositiiviset kevään aikana – varsinkin kun on samaan aikaan pitänyt löytää työmotivaatio. Aloitin toki heti työnhaun niiltä olemattomilta varsinaissuomalaisilta työmarkkinoilta, joita omalta alalta löytyy.

Koko kevään aikana on ollut yksi paikka Varsinais-Suomessa, jota olen voinut hakea. Siitä piti tulla tieto perjantaina tai maanantaina, puhelimitse. Aloin luonnollisesti vaipua epäuskoon ja -toivoon, kun eilisen aikana yhteydenottoa ei ollut tullut, raivoisasta puhelin tsekkaamisesta huolimatta. Syvimmistä vesistä noustaan kuitenkin niistäkin, sillä viesti lopulta tuli, että sain töitä ensi vuodeksi. Ja sitä seuraavaksi. Ja sitä seuraavaksi. Ymmärtänette. Vakipaikka. Olen käynyt niin monta tunnetilaa läpi pelkästään viimeisen vuorokauden aikana – puhumattakaan koko keväästä – että pää on aika kierroksilla. Ehkä on parempi jättää löpinät sikseen ja esitellä tämän viikon viitonen.

Tiistain parhaat ajankohtaiset valinnat sisältävät glasgowlaisen folk-aktin, C-Duncanin, jonka Garden on melko napakka, jopa hieman psykedeelissävytteinen. Redspenceristä oletan Real Estaten ja Mac Demarcon fanien pitävän, siksi se on myös postauksessa. Seattlen La Luzin surisee ja poppailee ihastuttavasti.

Helsinkiläinen Holy Roman on taas kotimaista tekoa: Fanfare on krautrockia / postpunkia, ja demo. Pyh, turhaa vähättelyä. Ihan törkeen kovaa tuuttausta. Lopuksi vielä late night -poppia aikuiseen makuun: The NIGHT VI on Lontoosta ja rauhoittaa kauniilla Just Words -biisillään postauksen kohonneen sykkeen Holy Romanin jälkeen.