Toisen kouluviikon tiistaivitosen karsinta oli kova, ja pois jäi sellaisia suuruksia kuin Caribou. Dan Snaithin levy tulee olemaan kyllä valtavan kova, jos etiäisten taso säilyy kokopitkässä. Mutta jos edellä mainittu piti jättää pois, kertoo jotain setin tasosta. Olen muuten alkanut kerätä näitä tiistaivitosia seteiksi soundcloudissa, joten jos seuraat minua siellä, on kuuntelu vieläkin vaivattomampaa.

Pelin avaa lontoolais-duo Pale, jonka uusimmassa kappaleessa Silence yhdistyy Lemonade ja The xx. Soundi on mielettömän vetoavaksi rakennettua, sielukasta, tiheää tunnelmaa, jonka tahdissa tietää olevansa laadun ympäröimä. Jos kuuntelet yhden kappaleen tänään, olkoon se tämä.

 Skotlantilainen The Twilight Sad julkaisee neljännen albuminsa Nobody Wants to be Here and Nobody Wants to Leave lokakuussa (27.10.). Ensimmäinen single There’s A Girl In The Corner on aavemaista, jonkin verran synkkääkin, perinnetietoista poprockia. Siinä mielessä perinteistä, että se herättää minussa jonkin nostalgisen melankolianjanon. Erittäin hieno veto triolta.

Kertaheitolla tunnelma vaihtuu riehakkaammaksi: Charlie XCX:n uusin on Break the Rules. En ole kuunnellut Charlien tuotoksia käytännössä lainkaan, mutta suoraviivaisesti massoille tehty, banaalisti sanoitettu (I don’t wanna go to school / I just wanna break the rules) kappale iski. Jos aikoo tehdä listamusiikkia, sen voi yhtä hyvin tehdä näin helposti mukanalaulettavaksi ja notkuttavaksi. Uusi albumi Sucker ilmestyy sekin lokakuussa (21.10.).

Yhtälailla Kele Okereke tähtää lokakuujulkaisuun toisella sooloalbumillaan. Trickiltä (14.10.) on irroitettu uutukainen Doubt, joka vie meitä jälleen etäämmälle Bloc Partyn soundeista ja kohti klubimaisempia äänimaailmoja. Vaikkei Okereke ihmeitä esitä tällä singlellä, on Doubt väkevä ja yksinkertaisesti erittäin toimiva biisi.

Kelela päätyy toista viikkoa putkeen collab-kappaleen myötä postaukseen, mutta tällä kertaa aisapariksi on päätynyt Kindessia räväkämpi henkilö: LE1F. Leiffi riimittelee autotunen avustuksella, P. Morris laskee biitit taustalle ja Kelelan vokaalit takaavat hämyisän rnb-viban. Kaiken kaikkiaan OICU on ns. joka puolella suuntansa puolesta, mutta jotenkin näistä aineksista saadaan tyylitietoinen ja hieno urbaani-rosolli.