Pitkästä aikaa puretaan viime viikkojen suomalaisjulkaisuja. Näitäkin haluaisin postailla enemmän, mutta oon siinä mielessä ollut nihkeä, että vaikka kuinka haluaisin promojeesiä antaa suomalaisbändeille, niin jos en yhtään biis(e)istä pidä, en postaukseenkaan sitä laita. Kuin en yleensä myöskään jo saitille pyörineitä kappaleita, mutta tänään teen poikkeuksen. Taso on tietenkin kovin vaihtelevaa, kun piti useamman viikon ajalta näitä poimia, mutta katsotaan ne mielenkiintoisimmat. Tänään siis tiistaikattaus kotimaisissa merkeissä.

Waves of the Echo – Forever

Helsinkiläinen Waves of the Echo julkaisee levyn Fading Daylight, Bright Nights itsenäisesti kesäkuun alussa (8.6.). Uuden Forever-singlen kuultuani hätkähdin kieltämättä: soundissa on paloa ja poltetta, tunnetta, sananmukaisesti kaikua, ja frenchfilmsiä. Yhtye tuntuu karistenaan niin montaa hengenheimolaista vaivaavat lastentaudit. Se ei toki tarkoita, etteikö biisissä olisi jotain rukattavaakin. Mun lempihetket tän biisin parissa on verse-osastolta, kun kitarat virittävät odotusta ja johdattelevat kuuntelijaa hienovaraisesti atmosfääriin, mutta kertsi ei iske odotusten mukaisesti, vaan lässähtää hieman. Se onkin ainoa asia, johon tekisi mieli puuttua kappaleessa. Kuuntele alta Forever.

Traffic Island – Johnny Had a Boyfriend

Päivän suurin uutinen. Turkulaisten, ja kaikkien muiden suomalaisten iloksi, Traffic Island tekee paluun. Ja mikä parasta, paluun riemu todella kuuluu Johnny Had a Boyfriend -kappaleella. Yhtyeellä on annettavaa, sanottavaa, joka on saatava ulos. Kyseessä on melkeinpä tämän postauksen suosikki. Uusi single edeltää uutta eepeetä (Third EP, 28.4.), näinhän se usein menee. Kuuden vuoden tauon katkaissut Johnny Had a Boyfriend on todella hienosti tehty biisi: tarinassa on tarttumispintaa, kaihoa ja toiveikkuutta samassa, ja itse sävellys kasvaa upeasti loppua kohden. Näin tehdään 10/10 paluu. Yhtye nousee Klubin lavalle jälleen 8.5. Turussa. (Perusteellisempi pohdinta Maitohotellissa.)

Katéa – That Ain’t Love

Helsinkiläinen laulajatar Katéa saattaa olla postauksen artisteista toistaiseksi tuntemattomin, mutta uskon tuon asian muuttuvan pikapuoliin. Suomestahan ei ihan niin usein lähdetä tekemään tällaista, suurten kertsien poppia á la Lana del Rey, mutta That Ain’t Lovella siinä on onnistuttu. Muuten vertailupohjaksi tulevat muut skandinaaviartistit tulevat, esimerkiksi Tanskasta, ja toisaalta myös Florence and the Machine. Florence ja Lana ovat tosiaan ne ilmiselvät, joskaan ei täysin epäreilut verrokit, sillä Katéa pitää pintansa tuossa kovassa seurassakin. 

Jaakko Eino Kalevi – Double Talk

Minusta Jaakko Eino Kalevi piti valita tähän postaukseen jo siksi, ettei hänestä suomalaisessa musiikkimediassa liiemmin hiiskuta, ml. Rosvoissa. (EDIT: Ehkei sittenkään debyyttilevy, kiitos lukija-Juusolle huomiosta! On jotenkin vaikea uskoa, että näinkin suvereeni, jopa pitkän linjan osaaja, kuin JEK julkaisee esikoisalbuminsa vasta nyt kesäkuussa.) Esimerkiksi Double Talk on aivan huikea osoitus tämän ymmärryksestä kokonaisuuksien päälle: se pilpattaa ja jamittelee, haikailee ja huokailee, omanlaisensa indie popin maastossa. Jaakko Eino Kalevi on muuten ensimmäinen pohjoismainen artisti, joka on kiinnitetty Domino Recordsille. Ei pieni saavutus sekään. Törkeän hieno biisi tämäkin.

Fjeld – Wave It Off

Viime vuonna raumalaisfestivaali Klustermuksen ohjelmistoon kuului niin ikään raumalainen yhtye Fjeld. Yhtyeen viitekehys asettui ”skandinaaviseen taidepoppiin” ja mainittiinpa verrokkina muuan Mew. Viimeksi kuullessa se pitikin paikkansa, tuo Mew-vertaus siis, mutta yhä vähemmän uudella Wave it offilla. Fjeld on soundin puolesta siirtynyt Islannin suuntaan, näin stereotyyppisesti. Pohjoismaisuutta on läsnä hyvin paljon, kuin myös hienoa ja lempeää pop-tunnelmaa. Hieman fokusta tämä biisi kaipaisi, kaikesta huolimatta. Miksaajaksi debyyttialbumille raumalaiset ovat värvänneet Rubikin rumpalina tunnetun Sampsa Väätäisen. (P.S. Markkuhan tykästyi jo viime viikolla Fjeldin uutukaiseen.)