Uutta: The Tallest Man On Earth – Time of the Blue

© Betsy Osterberger

© Betsy Osterberger

Maailman pisin mies ja maailman paras Kristian Matsson jakoi eilen uuden biisin. The Tallest Man On Earthin Time of the Blue edeltää sopivasti tämän syyskuulle sijoittuvaa Tavastian-keikkaa (5.9.). Alkupuolella kappaleen näppäilykuvio verottaa kitaran kieliä tasaisella tikkauksella, kun Matsson avautuu kiertuelämän yksinäisyydestä. Sinänsä kelpo folk-luritus, mutta ”onko se yhtä hyvä kuin vanhemmat The Tallest Man On Earthin kappaleet?”, kysyn itseltäni. Voiko mikään ollakaan?

Seuraavaksi kannattaisi kysyä, ”olenko pilannut itseltäni tämän upean artistin?”. Kuulun siihen psoriasiksen lailla ärsyttävään joukkoon, joka fiilistelee tämän muusikon uran alkupuolen taivalta. Vaihda *The Tallest Man On Earthin* tilalle jokin muu artisti ja tajuat kenties kuuluvasi samaan viitekehykseen. Omistan Matssoniltakin niitä varhaisia, pienemmän painoksen julkaisuja. S/t -debyytistä Shallow Graveen ja The Wild Huntiin ulottuu, minulle, Matssonin kultakausi. Ja niitä kuunnellaan uudestaan ja uudestaan.

Toki myöhemmiltäkin julkaisuilta tulee adoptoitua yksittäisiä suosikkeja, kuten The Dreamer (Sometimes the Blues is Just a Passing Bird, 2010), 1904 (There’s No Leaving Now, 2012) ja Sagres (Dark Bird is Home, 2015). Tunnesidettä noihin levyihin ei kuitenkaan ole, enkä tuota viimevuotista edes ostanut enää.

Sen kerran kun The Tallest Man On Earthin näin keikalla (2010, LeBonk), jäin pysyvästi miehen pauloihin. Keikkana se on vieläkin yksi intiimimpejä ja parhaita, joita on ilo ollut katsomassa. Tavastiallekin saisi vielä lippuja. Kenties pyöräytän Time of the Bluen vielä muutaman kerran ja jään miettimään, josko uskaltautuisin särkemään tuon LeBonkin-keikan täydellisen muiston Tavastialle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.