Kuuntelen elokuvasävellyksiä usein ja mieluusti. Ne tasapainottavat keskittymistä vaativaa työskentelyä ja luovat myös kontrastin yleensä kuuntelemaani blogimusaan. Yhdenkään elokuvan soundtrackiä en kuuntele niin usein ja mieluusti kuin The Fountainin .

The Fountain on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva vuodelta 2006. Ilmestyessään se koki jo toista inkarnaatiotaan, sillä vaikka Hugh Jackman ja Rachel Weisz lopulta tähdittivät elokuvaa, alunperin kokoonpano oli erilainen. Budjetti oli tuplaten suurempi, ja mukaan oli buukattu Brad Pitt ja Cate Blanchett.

Elokuva kertoo rakkaudesta ja kuolemasta, jossa liikutaan kolmessa eri ajassa saman tarinan sisällä. Ajanjaksot sijoittuvat Mesoamerikkaan konkistadorien aikaan, nykyaikaan sekä tulevaisuuteen. Kaikki tämä nivoutuu kuolemaan ja sen pelkoon, maya-mystiikkaan ja raamatulliseen elämän puuhun.

Ilmestyessään The Fountain lukeutui myös lempielokuviini. Ja katsoin sitä. Yhä uudestaan. Täytyy myöntää, etten ole katsonut sitä ainakaan viiteen vuoteen. Voisiko olla etten halua pilata elokuvaa itseltäni? Se on kuvitelmissani hyvä elokuva. Kaunis, koskettava, jopa jossain mittasuhteissa erilainen. Mitä jos katsonkin sen monen vuoden tauon jälkeen vain todetakseni että se on roskaa?

Yhtä asiaa en kuitenkaan ole onnistunut pilaamaan, ja se on elokuvan musiikki. Usein Aronofskyn elokuviin (esim. Pi, Requiem for a Dream, The Wrestler, Noah) säveltävä Clint Mansell teki The Fountainia varten yhteistyötä mm. sanfranciscolaisen Kronos Quartetin ja skottibändi Mogwain kanssa.

Sävellykset liikkuvat elokuvan kolmen aikakauden lomassa erinomaisesti. Perkussio, jouset, Mogwain post-rock saavuttavat lakipisteensä esimerkiksi Death is the Road to Awe -kappaleella.   Kuten joskus itse elokuvan pariin, tähän soundtrackiin palaan nykyään tavan takaa. Pitäisiköhän kuitenkin pyyhkiä dvd-soitin pölystä ja antaa The Fountainille mahdollisuus luoda uusia mielikuvia tai ainakin tuhota vanhat? Koko soundtrack kuunteluun täällä.