Kohta neljääkymmentä ikävuotta käyvä Sufjan Stevens (© Denny Renshaw) ja minä tapaamme syklisesti. En yleensä kuuntele Sufjan Stevensiä muutamaa kappaletta enempää, mutta minulle tulee Sufjan-kausia, jolloin muu ei kelpaa. Tunnen sen lähestyvän taas.

Huomasin jälleen kaluavani samaa tarinantynkää: kirjoittavani asioita joita olen ennenkin näpytellyt; pohtivani tämän artistin julkikuvaa, henkistä ulottuvuutta, musiikkia ja niiden yhdistelmää, mitä tämä antaa itsestään; avaavani samoja ovia jotka ilman asiaankuuluvan henkilön apua eivät johda mihinkään; spekuloivani. Mutta Stevens on edelleen yhtä kiinnostava kuin ennenkin, joskaan ei aina yhtä ajankohtainen.

Onko Stevens julkaisemassa uutta musiikkia? Tuskin kovin pian, mutta pitää muistaa, että ilmoitus The Age of Adzistäkin annettiin vain vähän ennen julkaisua.

Siinäpä vasta levy, joka  hämmensi Illinois 2.0:aa odottaneet. Pidin Adzistä, pidän edelleen, mutta artisti itsekin on sittemmin kertonut ettei tuon levyn ollut tarkoitus heijastella laulunkirjoittamista perinteisimmässä mielessä. Haastisten perusteella Stevens tuntuu olevan täysin tietoinen, miten ja minne tämä mielipiteet sekä fanit jakanut levy sijoittuu biisintekijän omassa tuotannossa. Enjoy Your Rabbit taitaakin olla todennäköisempi suunta tulevillekin julkaisuille kuin esim. Michigan, ellei Detroitista kotoisin olevalla multi-instrumentalistilla riitä edelleen virtaa joululevyihin.

Oma vaikutelmani on, että Stevensillä on kovalevyittäin julkaisematonta materiaalia. Niin kuin tässä kuultava Take Me. All Delighted Peoplen ja Adzin aikaan Stevensiä mysteerisesti vaivannut virus vaikutti tämän mukaan paljoltikin siihen, mistä hän silloin sai inspiraatiota ja millä tavalla alkoi tutkailla ääntä ja tilaa. Take Me, joka löysi tiensä viikolla Sufjan Stevensin tumblriin (!) seuranaan seuraava kuvailu, voisi miltei olla The Age of Adzilta pois pudonnut kappale:

”Sloppy lo-fi demo I found on an old hard drive. It don’t go nowhere so don’t expect nothing. Love don’t go nowhere so don’t expect nothing. Quadruple negative, yo. Stay Positive.”

Take Me on jotenkin ihana: lempeästi etenevä rauhallinen kappale, joka soundeistaan huolimatta ei olisi Adzille sopinutkaan. Mitä tämä meille Sufjan-fanaatikoille tarkoittaa? No jaa. On kirjailijoita, jotka ovat työskennelleet jatkuvasti julkaisematta välttämättä mitään. Sufjanilla on pöytälaatikko täynnä tällaisia kappaleita, jotka eivät välttämättä päädy mihinkään, kenenkään odotuksia täyttämään. Nautitaan niistä sellaisina kuin ne ovat.

P.S. Suosittelen suuntaamaan Sufjanin Tumblr-palstalle hämmentymään, ilahtumaan ja hämmästelemään. Olen selannut takautuvasti monta juttua. Niistä eniten huomiota sai myös viikolla Miley Cyrusille suunnattu kielioppikirje.

We love you, Sufjan, don’t you ever change.