Levyvalinta: Ryan Adams – 1989

Juhani, 27.9.2015 16:35. Ei kommentteja

Ryan Adamsin uusi albumi 1989 coveroi kappale kappaleelta Taylor Swiftin samannimisen menestyslevyn. Ulkomusiikillisesta näkökulmasta se tuo keskiöön (joidenkin mielestä jo hiipuneen) rokkarin, alt-countryn ikuisen lupauksen, Adamsin, ja pop-taivaan nuoren kiintotähden, niin musiikkijournalistien kuin keltaisen lehdistön pakkomielteen, Swiftin.

Adamsin 1989 on jo nyt vuoden tapauksia. Pretty Much Amazing totesi Taylor Swiftin kirjoittaneen Ryan Adamsin parhaan albumin (vaikka sivuston mukaan alkuperäisteos säilyttääkin asemansa ylivertaisena). New Statesmanin artikkelissa Adamsin cover-levyä ylistäneet musiikkijournalistit saavat moitteita, sillä kirjoittaja Anna Leszkiewiczin mukaan Swiftin albumi ja ilmaisu sai painoarvoa journalistien silmissä vasta kun sitä tulkitsi keski-ikäinen ”uskottava” miespuolinen rock-muusikko.

Pitchfork taasen melkolailla teilasi pääasiassa hyviä arvosteluja saaneen cover-levyn tyylilleen uskollisesti kutsuen Adamsin tekelettä ontoksi ja tasapaksuksi. Kyseinen arvostelu toisaalta korosti sitä, ettei P4k ole tähän päivään mennessä antanut Swiftille itselleen palstatilaa, edes arvostelun myötä.

Minä taasen olen ollut Ryan Adamsin suuri fani pitkään. Tuotteliaana ja omalaatuisena tunnettu Adams julkaisee milloin live-levyjä, milloin heviä, ja onhan tämä tunnettu mm. Wonderwall-coveristaan. Vaikka puhutaan että Adamsillä on gigatavuittain julkaisemattomia biisejä tallessa, pääsääntöisesti tältä tulee paljon materiaalia ulos. Silti en oikein ottanut tosissani uutista 1989 -levystä, tai ainakaan viitsinyt kiinnittää siihen huomiota. Maanantain julkaisun jälkeen levy onkin sitten vienyt huomioni koko viikoksi.

Moni varmaan miettii miksi Ryan Adams lähtisi tekemään kokonaista levyä Taylor Swiftin kappaleiden pohjalta – käväisihän ajatus itsellänikin mielessä, varsinkin kun en ole (edelleenkään) kuunnellut yhtään Swiftin kappaletta kokonaan. Ironinen listaykkösen versiointi, huumoriarvo, tai oman ”uskottavuuden” jatkaminen hiteille eivät kantaisi mielestäni näin pitkälle. Se on selvää, sillä levyä kun on ilo kuunnella.

Adamsin versiot eivät muutenkaan tunnu perus-covereilta. 1989 kuulostaa täysin Adamsin omalta levyltä, hyvässä ja pahassa: melankolista rockia, akustista alakuloa, kaikuvia vokaaleja, Bruce Springsteenin (esim. Welcome To New Yorkilla ja Shake It Offilla), ja ilmeisesti The Smithsin, emulointia. Albumi soi hienosti, mihin löytyy toki hyvä syy: Adams arvostaa Swiftiä, ja päinvastoin. Swiftin 1989 oli levy, jota Adams kuunteli omien ihmissuhdehuoliensa aikaan paljon. Siitä se ajatus sitten lähti. Jopa Swift itse sanoi, ettei hän koe kappaleita covereina, vaan kutsuisi niitä mielummin nimellä ”re-imaginings”. Niin Swiftin alkuperäismateriaali kuin Adamsin versiotkin ovat niin hyviä, että kumpikin levy seisoo omilla jaloillaan.

1989:llä ei ole keksitty pyörää uudelleen, vaan se on niin tyypillistä Adamsiä kuin olla ja voi. Uutta pussillista temppuja tällä ei ole, silti albumista voi nauttia juuri sellaisenaan, hyvin paljon. Uusien fanien tavoittamisesta on vaikea sanoa, mutta Adamsin seurassa viihtyneelle 1989 kelpaa erittäin hyvin.

Se on kaunis albumi, joka tekee kunniaa niin Swiftille kuin Adamsille. Ontoksi sitä on turha kutsua, sillä Adams saa puhallettua 1989:n kappaleisiin oman liekkinsä, mikä osaltaan saa sen elämään omaa elämäänsä. Levyn taustan tuntevalla kuuntelijalle haaste onkin, pystyykö arvostamaan sitä omana teoksenaan, ilman Swiftin taakkaa tai kontekstin ironia-arvoa. Parhaimmillaan 1989 soi kuin Adamsin oma levy, eikä kuin 44-vuotiaan miesrokkarin kunnianosoitus parikymppiselle pop-kuningattarelle. Oli levystä mitä mieltä tahansa, se on varmasti jo kiinnostavuudella mitattuna yksi levyvuoden tapauksista. Vahva kuuntelusuositus.