Paluu tulevaisuuteen II: eläkkeessäkin on puolensa

Paluu tulevaisuuteen II: Eläkkeessäkin on puolensaComebackille ei tosiaan parhaimmillaan vedä mikään vertoja, niin kuin viime viikolla todettiin. Kokosimme tuolloin Akin kanssa  artisteja, joita vielä haluaisimme nähdä estradilla  ja / tai levyttämässä. Mutta. Paluu ei tietenkään aina ole onnistunut, ei millään edes kovin usein. Pahimmillaan valtava rahastamissirkus kiertää maailmaa rock-dinosaurukset kyydissään. Joskus jopa saattaa olla epäselvää, kenellä vanhoista jäsenistä on ’käyttöoikeus’ bändinimeen, jos kaikki vanhat jäsenet palaavat, mutteivät samassa kokoonpanossa.

Teimme viime viikkoon nähden päinvastaisen listauksen: näitä artisteja emme haluaisi nähdä nostalgiahöyryissä paluukiertueella. Mikään ei taida esiintyvälle taiteilijalle olla vaikeampaa kuin pysyä poissa parrasvaloista, mutta toivotaan, että eläkkeestä löytyy hyviäkin puolia.

The Smiths

Kun puhutaan 80-luvun tärkeimmästä bändistä, ja jokaisen indienaaman kullannupusta, paluun luulisi kelpaavan. Muutaman vuoden välein siitä huhutaankin: ”bändiä lähellä olevat lähteet” tietävät paluun olevan tuloillaan, kunnes jo löydetäänkin Johnny Marr vetämään uutisankalta pohja pois.

Niin Marr kuin Morrisseykin ovat jatkaneet uria tahoillaan, eikä ole mitään syytä miksi nostalgiassa rypevien musiikinkuluttajien pitäisi saada toiveensa The Smiths-reunionista toteen. Emme millään halua The Smithsin liittyvän hittiparaateja soittaviin legendaarisiin bändeihin kiertämässä Euroopan suurimpia festareita. Parhaimmillaankin se onnistuisi pilaamaan kuvan joka meillä on bändistä. Viekää meidät yhtyeen kulta-ajan keikoille 30 vuoden taakse. Voitaisko me päästä esim. tänne:

Snow Patrol

Snow Patrolia ei voi syyttää pitkäjänteisyyden puutteesta. Nousu huipulle kesti kauan, sillä bändi perustettiin jo vuonna 1994. Snow Patrol on tuskin ainoa yhtye joka on tuskaillut mihin suuntaan soundia pitäisi viedä, mutta vuonna 2011 julkaistu Fallen Empires ei vakuuttanut millään tavalla.

Emme tiedä, mitä olisi toisaalta odottanut, sillä megalomaanisen suosion saavuttaneella ison levy-yhtiön bändillä ei välttämättä olisi ollut varaakaan uudistua täydellisesti, mutta lopputuloksena oli levyllinen keskikertaisia ja tylsäsoundisia sävellyksiä. Hittilevy Eyes Openia varten miehet ottivat soittotunteja kuulostaakseen paremmilta, mutta tuleeko tuottavaa lehmää väkisin lypsää loputtomiin?

The Crash

Miten paljon Sugaredia tuli yläasteikäisenä kloppina kuunneltuakaan. Ja miten tunteellinen viimeinen keikka Ruisrockissa vuonna 2009 olikaan. Mutta silti. Miten tämä nyt muotoilisi, sillä pidimme vilpittömästi Turun kautta aikain kenties lupaavimmasta indie-bändistä. Avaimet kansainväliseen läpimurtoon olivat olemassa, mutta voisiko silti olla niin, että joskus on tosiaan vain parempi lopettaa kunnialla?

Hittinikkari Teemu Brunila on tehnyt muille tarttuvia ja tavallista syvällisempiä radiohittejä The Crashin lopettamisen jälkeen, joten ehkä valittu tie oli tosiaan oikea. Tai sitten seuraavalla levyllä olisi voinut olla The Crashin oma Chasing Cars, joka vei Snow Patrolin kansainväliseen menestykseen. Tiedä häntä. (Alla Stop Shake Honey Go -Antin jakama Sugared-demo, joka sekin jo kuulosti hitiltä).

The Shins

Tarkkaan ottaen tämä yhtye ei ole eläköitynyt. James Mercerin voiminhan se julkaisi Port of Morrow’n pari vuotta sitten. Kolmea upeaa levyä (Oh, Inverted WorldChutes Too Narrow ja Wincing The Night Away) julkaissut yhtye ei enää neljälle ollut entisensä, kun Mercer oli ”taiteellisten erimielisyyksien vuoksi” käytännössä potkaissut perustajajäsenet pois ja koonnut uudet muusikot rinnalleen.

Vaikka viimeisin Port of Morrow sai kohtalaisen hyviä arvostelujakin, jokin vain oli muuttunut. Eikä Mercerin uudesta projektista Danger Mousen kanssa (Broken Bells) ollut tässä mielessä apua. The Shins pitäisi nimenä ja bändinä päästää ansaitulle eläkkeelle. Tehkööt Mercer uusine kokoonpanoineen mitä halua, mutta eri nimellä. Kenties Broken Bellsissä on potentiaalia parempaan.

Bloc Party

Kele Okereken yhtye taitaa nykyisin olla ”määrittelemättömän pituisella tauolla”, mutta oikeastaan tuon tauon voisi määritellä pysyväksi. Nykyään laulaja Okereken elektroniseen musiikkiin taipuva soolotuotanto, vaikkakin epätasaista, on huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin Weekend in the Cityn jälkeinen Bloc Party.

Silent Alarm oli veret seisauttava debyyttialbumi, ja vaikka itse pidän kakkoslevystä valtavasti, on myönnettävä että bändi on onnistunut yhä harvemmin taltioimaan tarttuvat biisi-koukut levylle. Weekend in the Cityllä niitä oli vielä useita (esim. I Still Remember ja Hunting for Witches), Intimacyllä harvempia (esim. One More Chance ja Halo) ja sama Fourilla. Bloc Partyn olisi hyvä myöntää itselleen, ettei debyytin kaltaista hurmosta kenties enää ole saavutettavissa ja vetäytyä muihin projekteihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.