Aloitan uuden juttusarjan, ja siihen on syynsä. Yhä uudelleen sitä harmittelee samoja asioita musiikista kirjoittamisen suhteen, eikä mikään pidä yhtä sinnikäästi paikkansa kuin kertakäyttöisyyden tunne.  Bändejä vilahtaa postauksissa, eikä niihin välttämättä palata koskaan. Vastedes pistäydymme aiemmasta kirjoituksesta tutun bändin pakeilla uudestaan ja ihmettelemme mihin tämä on edennyt (tai kadonnut). Juttusarja saattaa lopulta osoittautua kosmeettiseksi avuksi – laastariksi avohaavaan – mutta uskokaamme kierrätykseen.

Ensimmäinen kohteemme on Washington D.C.:stä kotoisin oleva US Royalty. Olin jostain syystä aina ajatellut, että tämä naurettavan pompöösisti nimetty bändi pulpahtaisi Billboardille, edes vähäisellä listasijoituksella. Sillä kun oli naurettavasti ylilyövä nimi, muutama hienosti soiva poprock-biisi eikä bändin tarvinnut antaa ulkonäkösaralla yhtään tasoitusta alansa keimailevimmille rock-jumalille.

US Royaltyn juustoinen joskin toimiva single ensilevyltä, Monte Carlo, soi taannoin shufflen myötä puhelimessani, ja aito ihmetys valtasi mieleni. Olin kuunnellut bändiä jo hyvä aika sitten, postannut (tarkkaan ottaen kolme ja puoli vuotta sitten, tammikuussa 2011) sekä odottanut bändiltä paljon. Ilmeisesti kuitenkin Kings of Leon -henkisen kitararockin aalto, sekä sen paras kantavuus, oli nuupahtanut jo hyvä tovi sitten, koska läpimurtoa ei tullutkaan.

Tasan kolme vuotta myöhemmin, kuluvan vuoden tammikuussa, US Royalty julkaisi toisen albuminsa Blue Sunshine. Se että levy on bändin itsensä julkaisema kertonee, ettei menestys vieläkään ole saapunut toivotulla tavalla. Enkä voi toisaalta sanoa yhdenkään levyarvion tulleen vastaan. Tässä vaiheessa odotin jo kuoliniskua kiinnostukselle – voisiko bändi olla (enää) mistään kotoisin?

Mutta eivätpä washingtonilaiset olleetkaan niin ennalta-arvattavia: Blue Sunshinella soi US Royalty soi määrätietoisemmin ja linjakkaammin. Sillä kuuluu selkeästi debyyttialbumia ainakin kolme vuotta kypsempi bändi.

Levyn avaa neljän raidan kokoonpano, joka pelaa levyn sisällä mainiosti yhteen. Ensimmäinen kappale  on yhtyeelle epätyypillinen akustinen, aluksi hieman jopa Fleet Foxesin mieleen tuova Into The Thicket, sitten seuraa nimikkokappale Blue Sunshine, kolmantena koko albumin vahvin kappale Lady In Waiting, ja kvartetin päättää Breathless.

Vaikka kokonaisuutena Blue Sunshine LP on inan pitkä, loppupuoliskoltakin löytyy omat helmensä. De Profundis on instrumentaaliraita ja – mikä minua kiehtoo – sillä voi kuulla Gustavo Santaolallan elokuvasävellyksistä tuttua äänimaailmaa sekä spaghettiwesterniä.

Ylipäätään soundin puolesta liikutaan eniten The Killersin ja 80-luvun alun U2:n parissa (esim. levyn viimeinen Two Worlds). Vertailukohdista kummankin voi tässä yhteydessä ottaa kehuina. Silti kakkosalbumin toinen puolisko jää väljemmäksi, ja kokonaisuudesta osittain yhtä ristiriitainen kuva kuin koko bändistä. Periaatteessa Blue Sunshinella, kuten US Royaltyssakin, on kaikki kohdallaan, mutta näiden esimerkki vain osoittaa, ettei menestys, millään mittarilla, ole suoraviivaista aritmetiikkaa.

Kenties omakustanne antoi yhtyeelle vapaammat kädet toimia; kenties levy-yhtiöissä pidettiin lähtökohdista huolimatta läpimurtoa epätodennäköisenä; ehkei bändi onnistunut saamaan toiveidensa kaltaista jakelusopimusta. Tai ehkä US Royaltyn pitää jatkaa johdonmukaisesti ja tehdä ankarasti duunia. Ehkä kirjoitan US Royaltysta kolmen vuoden päästä, vuonna 2017, jolloin harmitellaan, kun bändi skippaa stadion-kiertueellaan Suomen, sillä se tavoittelee suuria esiintymisareenoja jo nyt lupaavasti.