Levyvalinta: Sufjan Stevens – Carrie & Lowell
Pitkästä aikaa teemme levyvalinnan, joka kohdistuu Sufjan Stevensin viikon päästä ilmestyvään Carrie & Lowelliin (Asthmatic Kitty, 31.3.). Sen on sanottu olevan paluu Stevensin folk-juurille, aina suosikkilevy Seven Swansin (2004) ääreen, mutta kuinka oikeaan tällä kiteytyksellä osuu?
Stevens sementoi asemansa nyky-laulalaja-lauluntekijöiden aatelissa nimenomaan akustisella folk-paatoksellaan, minkä vuoksi viime levy The Age of Adz (2010) helähtikin niin kovaa. Moni ajatteli BQE:n ja Adzin julkaisseen Stevensin hylänneen niin satunnaiset kuin vakiintuneetkin faninsa ovet paukkuen. Ei tietenkään ole reilua puhua hylkäämisestä, kun muusikko luo nahkaansa, mutta fanit omivat idolinsa soundin vilpittömästi: kukapa ei haluaisi kuulla lempiartistiltaan juuri sitä, mikä on aiemmin saanut ihon kananlihalle? Carrie & Lowell on jo etiäisillään saanut monet ihot kihelmöimään, joten ainakin osittain Stevens toimittaa sitä, mitä on ’kansa’ haluaa.
”Don’t listen to this record if you can’t digest the reality of it.” Sufjan Stevens Pitchforkin haastattelussa
Paljon on tietenkin muuttunutkin. Carrie & Lowell on nimittäin Stevensin paljain levy, ja juuri tämä paljaus auttaa artistia luomaan nahkansa jälleen. Poikkeuksellisesta suoruudesta kertoo jo levyn nimi: Carrie on 1-vuotiaan lapsensa hyljännyt Stevensin äiti, ja Lowell isäpuoli. Muun tuotannon vahva vertauskuvallisuus on vaihtunut suoraan keskusteluun äitisuhteesta, elämästä, kuolemasta, ja kaiken tämän kokemuksen purkamisesta musiikkiin. Yksi asia on tosin ennallaankin: uskonto on Stevensille edelleen erittäin tärkeää, vaikkei sen rooli aina selkeä olekaan. Äidin kuolema vuonna 2012 sai Stevensissä aikaan perinpohjaisen eksistentialistisen kriisin, jonka tämä pystyi käsittelemään vasta Carrie & Lowellin luomisprosessin aikana.
Kyynikolle uuden levyn Stevens on niin avoin, että se lähentelee jo oman elämän revittelyä; varautuneelle avoimuus tuntuu aluksi jopa vieraannuttavalta. Mutta Stevensin elämäkerrallinen vilpittömyys on myös aseistariisuvaa. Eikä tämän katharsis ole millään kappaleella niin voimakkaasti läsnä kuin Fourth of Julylla:
Did you get enough love, my little dove
Why do you cry?
And I’m sorry I left, but it was for the best
Though it never felt right
Kappale vaihtaa kesken kaiken äidin näkökulmaan, jossa Stevens kertoo ymmärtävänsä syyt miksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastanut äiti lähti. Levyn pituisen matkan aikana kuljettu mailimäärä on merkittävä, varsinkin kun vielä muutamaa kappaletta aiemmin, All of Me Wants All of Youlla Stevens toteaa, että
Saw myself on Spencer’s Butte (All of me wants all of you)
Landscape changed my point of view (All of me wants all of you)
Revelation may come true (All of me wants all of you)
Now all of me thinks less of you (All of me wants all of you)
Spencer’s Butten huipulla Stevens vielä kertoo arvostavansa äitiään vähemmän, vaikka paradoksaalisesti kaipaakin tämän läheisyyteen pyytettömästi. Eugene, Oregon (jossa Spencer’s Buttekin sijaitsee) on muutenkin merkittävä Carrie & Lowellilla, sillä maantiede on näytellyt merkittävää osaa aiemmillakin Stevensin levyillä (kuten Illinoisin ja Michiganin osavaltiot). Nyt ne ovat vaihtuneet Oregoniin, jossa tämä vietti lapsena kesiään äitinsä ja isäpuolensa kanssa. Myös muut Oregonin paikat nousevat levyllä esiin. Maisema nivoutuu Stevensin lyriikkaan yhtä lähtemättömästi kuin aina.
Aiemmin kysyin, miten oikeaan osuu jos sanoo Carrie & Lowellin olevan paluu Seven Swansin aikaan. Vastauksena voi tokaista, että sillä saa ehkä satunnaisen kuulijan kiinnostumaan, mutta samalla tarjoaa hyvin epäreilun viitekehyksen. Carrie & Lowell on riisutumpi akustisessa ilmaisussaan, Stevens tarinankertojana enemmän esillä ja tarinat paljaampia. Oman elämän tuominen kerronnan keskiöön ja tarkasteluun ei ole mitään poikkeuksellista – Carrie & Lowell onnistuu siinä vain poikkeuksellisen hyvin. Stevensin luomuksen armoton suoruus jättää jälkensä sen mukana kulkeville kuuntelijoille: luovan prosessin tuloksena se ei välttämättä ole jotain minkä lauluntekijä halusi tehdä, vaan mikä tämän tarvitsi tehdä. Ja tähän kokemukseen on parasta antautuva vietäväksi lyriikka edellä. Uskon käsissämme olevan vuoden parhaat levyt -listauksen kärkipäätä ja tuleva Sufjan-klassikko. Upeaa.