Levyvalinta: Sons of Magdalene – Move To Pain

Taustalle summanmutikassa valikoitunut musiikki vastaa harvoin omaa tunnetilaa.  Telefon Tel Avivista paremmin tunnetun Josh Eustisin sivuprojekti Sons of Magdalenen eilen julkaistu esikoislevy Move To Pain sattuu kuulostamaan kuitenkin juuri siltä, miltä tuntuu kuluttaa kauanodotetut kesälomapäivät yksin sisätiloissa. Aurinko paistaa jossain toisaalla muiden iloitessa, ja mieli on vähintään yhtä harmaa kuin sadepilvien täyttämä taivas. Sivuprojektin takana on kuitenkin huomattavasti synkemmät teemat kuin lunastamaton lupaus kauniista kesäpäivistä:

I started Sons of Magdalene in 2007 when my father was diagnosed with cancer. I had an immediate and predictable response to this, which was a combination of losing my shit and consequently working on music that was very different from what I’d done hitherto.”

Isänsä lisäksi Eustis menetti hiljattain myös ystävänsä Charlie Cooperin, joka oli toinen puoli Telefon Tel Avivista. Tyylillisesti levy ei mielestäni poikkea kuitenkaan paljoa Telefon Tel Aviville ominaisesta soundista. Siitä löytyy samaanaikaisesti tilaa ja kerroksellisuutta, mutta toisaalta 80-lukulaisen elektron tunnelma on voimakkaammin läsnä soundeissa, melodioissa ja tunnelmassa Telefon Tel Avivin modernimpaan ja kokeilevampaan tyyliin verrattuna. Eustis kertoo myös osan soundeista kuulostavan tarkoituksella epävireisiltä ja ”vääriltä”, sillä ne luovat osaltaan haettua tunnelmaa.

Move To Painin melodioista huokuu melankolian ohella osaksi väliinpitämättömyys, sillä biisit eivät kasva elämää suuremmiksi, paatoksellisiksi mestariteoksiksi esimerkiksi M83:n tuotoksien tapaan. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niistä löytyisi tunnetta –  päinvastoin. Levyn kappaleista paistaa suuren surun keskellä koettu tunneskaala epäuskosta tyhjyyteen ja hyväksymiseen. Mies kertookin itse haastattelussa, kuinka elämä voittaa lopulta:

“It feels great to finally let go of something that weighs one down, and gain perspective from it. Even if it’s in hindsight.”

Levyn omiksi suosikeiksi nousevat todellinen melankoliapläjäys O, Death ja avausraita Hold On Hold Still For A Second. En oikein osaa päättää, toimiiko albumin draaman kaari kuitenkaan aivan tavoitellusti –  levy tuntuu esimerkiksi loppuvan kuin seinään. Biiseissä löytyy  variaatiota, ja kontekstista irroitettuna popimmat vedot voisivat toimia hyvin vaikka kesädiskon tanssilattialla. Toisaalta The Pet Shop Boysin Neil Tennant lieneekin oikeilla jäljillä pohtiessaan, kuinka  kaikkea hienoa musiikkia voi kuvailla jo lähtökohtaisesti adjektiivilla ”happysad”,  sillä voimakkaat tunnetilat sekoittuvat helposti. Ilman iloa ei ole surua, ja toisinpäin. Eustis on osannut nivoa poikkeuksellisen hienosti sanojen ulkopuolelle jääneet tunnetilansa musiikiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.