Levyjätettä ja virheostoksia

Näkökulmasta riippuen minua voisi kutsua rahan suhteen kitsaaksi, tai harkitsevaksi. Albumit, vaatteet, kodintarvikkeet, oli mitä oli, lasken mielessä sen käyttötiheyttä ja -tarvetta, sillä harva asia saa aikaan yhtä paljon kurjaa mieltä ja huonoa omaatuntoa kuin turhan tavaran ostaminen.

Minun täytyy jossain määrin ainakin uskoa, että se oli hyvä hankinta ja hyvä päätös. Tämä kertoo varmaankin yhtä paljon itsestäni kuin kulutusyhteiskunnasta. Mieleen juolahti muutamakin esimerkki turhuudesta ja turhista (levy)hankinnoista, kun 90s problem Dawson vieraili näytölläni pitkästä aikaa.90sproblemdawson

En suinkaan palannut ihan 90-lukuun turhissa levyhankinnoissa – ei kenenkään tarvitse kuulla taas Eurodance-villityksistä –, vaan keskityin ihan nykyäänkin tilaa vieviin nimikkeisiin. Kasvavan vinyylikokoelman ja promolevypinon myötä olen muuttunut yhä mustasukkaisemmaksi hyllytilasta. Hetken mielijohteen hankinta kun tuntuu ihan levyjätteeltä, jota vain satun säilyttämään asunnossani.

The Essentialit (insert name here), Greatest Hitsit, ja promolevyturhuudet jätän ihan omaan arvoonsa. Kokoelmat leikkaavat ikävästi hienojen albumikokonaisuuksien yksittäiset helmet eristyksiin, ja ne tuntuvat jäävän lähes poikkeuksetta muodollisiksi paikantäyttäjiksi hyllyssä.

Nickel_Eye_-_The_Time_of_the_AssassinsTurhista hankinnoista ensimmäisenä silmissä vilkkui Nickel Eyen The Time of the Assassins -levyyn käytetyt eurot. Jos artistinimi ei ole tuttu, saati albumi, en ihmettele. The Strokesin basistin Nikolai Fraituren sooloprojekti ei lopulta päätynyt kovin moneen otsikkoon. The Time of the Assassinsia kun kuuntelee pitkästä aikaa, ei tarvitse ihmetellä miksi.

Muun muassa Where the Cold Wind Blows ja Leonard Cohen-coveri Hey, That’s No Way to Say Goodbye lukeutuvat harvoihin kuunneltaviin kappaleisiin albumilla. Fraituren lauluääntä ei vain jaksa millään koko levyllistä, saati keskinkertaisia sävellyksiä.

Yhtä lailla harmittelin erästä toistakin levyä: Biffy Clyron Only Revolutions. Ostin sen Lontoosta, osana jotain nimellisesti hyvää tarjousta. Ongelmana kenties oli, etten ollut koskaan kuunnellut Biffy Clyroa. Yhden biisin olin kuullut, mutta yritin olla spontaani levynostaja, sillä se oli sattumalta kannattanut muutamalla edeltävällä levykauppavisiitillä.

Pieni määrä puntia tuohonkin meni hukkaan, mutta eipä tule mieleen yhtä pettymyksentäyteistä ensikuuntelua kuin Only Revolutionsin kohdalla. Soundi ei ollut, eikä ole, yhtään oma juttu. En ole sen koommin kuunnellut niin levyä kuin yhtyettäkään. Laitoinpa nyt ihan nostalgian myötä pyörimään. Vaikka pystyin kokonaisen biisin kuuntelemaan loppuun asti (Bubbles) niin eissssssss.

Franz Ferdinandin You Could Have It So Much Betterin tarina on erilainen. Eräs vaatekauppa lopetti Turun keskustassa, ja se myi koko omaisuuttaan pois, mukaanlukien kaupan taustamusiikkiosastoa. Tiedän tasan tarkkaan miksi ostin tuon levyn. Se kun maksoi kokonaisen euron.

Varmasti ihmetyttää minkälaista pihistelijää harmittaa euron tuhlaaminen? Eipä se olekaan asian ydin. En nimittäin pidä Franzista enkä Ferdinandista, enkä ole koskaan pitänyt. Minulle kyseisen albumin säilyttäminen hyllyssä tuntuu lähinnä levyjätteen varastoinnilta. En kuunnellut sen kuin kerran joskus läpi, ja heti perään 2014 marras-joulukuun taitteessa. Sikäli ehkä harmi, että muistelisin tämän saaneen ihan hyviä arvioita aikanaan. Yritin pitää tästä yhteestä ja bändistä. Mutta ei irtoa rakkautta minulta, vieläkään.

Jeff BuckleyLive a L’Olympia pääsee mukaan myös, muihin verrattuna heppoisin perustein. Sillä tämä livetallenne on itseasiassa jopa aika pirun hyvä. Mutta hyllyn paksuimpia pölykerroksia se silti kerää. Lisäksi näitä on meillä kaksi pölymagneetteina.

Nyt kun taas kuuntelen tätä, ihmetyttää miksi se on jäänyt rauhaan niin pitkäksi aikaa. Muistan toki että eniten ärsytti live-tilanteen livemäisyys, kun Buckley keskeyttää laulunsa, höpöttelee yleisönsä kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen se on ollut hölmö asia josta ärsyyntyä.

Voisinpa sanoa olevani nykyään immuuni virhehankinnoille. Etenkin käytettyjen vinyylien suhteen menee varmasti eniten metsään: hyvää tarjousta on vaikea jättää sivuun, kun jokin levy on ’klassikon’ maineessa. Levynostotahti noin keskiarvona on kuitenkin laskenut, jotenkin pakkohan on uskoa, että ostan levyjä vain kun olen täysin varma mitä haluan. En taida kuitenkaan tonkia hyllyä enempää tänään. Kuinka monta ikipölyistä pakko-ostosta se mahtaakaan pitää sisällään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.