Lauluja muusta kuin rakkaudesta

Lauluja kirjoitetaan paljon rakkauskeskeisesti – varsinkin ihmissuhteista ja pettymyksistä niihin liittyen. Valtaosa popmusiikkia tanssii tuon mediaanin tienoilla. Rikkinäisten parisuhteiden ja itsesäälihuurujen aidan toisella puolella aiheita on kuitenkin kirjavasti ja runsaasti. Itselleni biiseissä on aina ollut kyse tarinankerronnasta, mutta kaikki eivät suhtaudu sanoituksiin samalla intohimolla; oli sanoja tai ei, joillekin pääasia on että biisi ylipäätään toimii. Mutta siksi minusta onkin tärkeää tuoda esille teemoja mukanalaulamisen ja -tanssimisen, sekä rakkauden, tuolta puolen.

Sanoituksista on tietenkin vaikeahkoa sanoa viimeinen sana, sillä tulkintaahan teemojen tutkailu nimenomaan on. Disclaimerit ovat siis paikallaan, kun esittelen nyt omia suosikkejani mielenkiintoisista sanoituksista. Tämä ei siis ole yritys määrätä yhtä merkitystä kappaleille, vaan kertoa mahdollisista teemoista kyseisissä kappaleissa, ja siten saada sinut kuuntelemaan ne vielä kerran. Josko sanoitusten korostaminen muuttaisi niitä korvissasi, tai saisi jopa ajattelemaan muitakin kappaleita eri tavalla.

Leonard CohenDress Rehearsal Rag

Cohenista on helppo aloittaa – niin helppo että tältä olisi voinut valita useamman postauksen verran kappaleita. Synkän Songs of Love and Haten synkkä Dress Rehearsal Rag on vaikuttanut Cohenilta sättimässä itseään. Teoksen ’minää’ ja teoksen luojaa ei saisi sekoittaa keskenään, mutta oli päähenkilö kuka oli, tämä polkee syvissä vesissä. Jo kappaleen avaava pätkä asettaa sen tiettyyn emotionaaliseen ikeeseen:

Four o'clock in the afternoon, and I didn't feel like very much.
I said to myself, "Where are you golden boy, where is your famous golden touch?"

Eipä tunnu päähenkilöstä kummoiselta. Sama itsekritiikki jatkuu yhtä karvaana, ilkeänä, ja monen mielestä jopa itsetuhoiselta muutama säkeistö myöhempänä:

I thought you were a racing man, 
 Ah, but you couldn't take the pace. 
 That's a funeral in the mirror 
 And it's stopping at your face.

Itsetuhoisen henkilön raskaana tilityksenä kappale on helppo nähdä, kuten tämäkin osio osoittaa. Eivätkä maininnat partateristä ja pohjalle putoamisesta tee kuvaillusta tilanteesta yhtään ruusuisempaa.

 And then the veins stand out like highways, 
 All along your wrist. 
 And yes it's come to this, 
 It's come to this, 
 And wasn't it a long way down, 
 Wasn't it a strange way down?

Seuraava pätkä kuitenkin osittain vesittää tulkinnan itsemurhasta. Tietysti myös kappaleen nimessä esiintyvä ’dress rehearsal’ (=kenraaliharjoitus) vähentää todennäköisyyttä päähenkilön ratkaisun lopullisuudesta. ”And the cameras pan, the stand in stunt man”, jolloin päähenkilö ei ainakaan olekaan tekemässä itselleen hallaa.

Sufjan Stevens – John Wayne Gacy, Jr.

Minulla kesti pitkään ennen kuin todella yritin ymmärtää mistä kappaleessa on kyse. Jos ”John Wayne Gacy, Jr.” ei ollut nimenä tuttu entuudestaan, hänet tunnetaan pahamaineisena sarjamurhaajana, joka tappoi ja raiskasi yli kolmekymmentä ihmistä 70-luvulla Chicagossa. Erityisesti nuoria miehiä surmannut Gacy järkytti naapurustoaan rikosten tultua julki, sillä hän oli varsin pidetty mies. Tämän Sufjankin kertaa kappaleella, jolla ihmisyyden parhaimmat ja huonoimmat puolet kiteytyvät harvinaislaatuisen kauniisti.

The neighbors they adored him 
For his humor and his conversation
Look underneath the house there 
Find the few living things, rotting fast, in their sleep 
Oh, the dead

Sanoituksissa liikutaan paljon arkisen maailman ja Gacyn tekemien kammottavien asioiden välillä, mutta lopulta Sufjan rinnastaa itsensä, ja koko yhteiskunnan, Gacyyn mielettömän tunnelmallisen kitaranäppäilyn ja pianon saatellessa viestiä:

And in my best behavior 
I am really just like him
Look beneath the floor boards 
For the secrets I have hid

The Who – Boris The Spider

Otin tämän mukaan, koska muistan sen niin elävästi lapsuudestani. Suosikkihetkiäni oli, kun isäni pyöräytti levylautaselle The Whon Boris the Spiderin. Kaikessa suoraviivaisuudessaan basisti John Entwistlen kirjoittama hämähäkkibiisi osoittaa, miten samaan kappaleeseen voi sopivasti yhdistellä huumoria ja outouksia, ja siten roimasti omaperäisyyttä. Vieläkin tämä järisyttää; mielettömän tarttuva ja hauska kappale.

There he is wrapped in a ball
Doesn't seem to move at all
Perhaps he's dead, I'll just make sure
Pick this book up off the floor

Elbow – Lippy Kids

Ruisrockissa livenä kuultu, oppitunneilla soitettu. Toisinaan vähän turhankin usein kuunneltu kappale ei täysin aina suostu avautumaan, mutta pääpiirteissään myönteisen elämänasenteen asetelma on tuntunut selvältä, kun kappale avataan seuraavasti:

Lippy kids on the corner again
Lippy kids on the corner begin settling like crows
Though I never perfected that simian stroll
But the cigarette scent, it was everything then

 

Kadunkulmilla roikkuvien nuorten ohi kävelevä haikailee nuoruusvuosiensa perään ja ihannoi noita kokoontumisia kavereiden kanssa. Laulun nuoria tarkasteleva päähenkilö epäilee, mahtavatko he edes tietää miten hienoa aikaa viettävätkään. Samaan hengenvetoon hengaajia rohkaistaan kurottamaan kuuhun: olemaan, tekemään ja yrittämään mitä ikinä haluavatkaan.

Do they know those days are golden?
Build a rocket boys!
Build a rocket boys!

The Antlers – Kettering 

Upean albumin nimi Hospice (=saattohoito) on merkittävin asiayhteys tälle vähintään yhtä erinomaiselle kappaleelle. Sairaala ja kuolema ovat varmasti läsnä koko levyllä, mutten ole niinkään varma yleisestä käsityksestä, jonka mukaan kaikki kappaleet käsittelisivät samaa henkilöä. Ketteringiä olen kuitenkin aina pitänyt rakkauslauluna kuolemansairaasta ja tämän vierellä valvovasta puolisosta:

Because you'd been abused
By the bone that refused you
And you hired me
To make up for that

And walking in that room
When you had tubes in your arms
Those singing morphine alarms
Out of tune

Vasta viime aikoina mieleen on juolahtanut kappaleen toiselle henkilölle muitakin rooleja kuin omainen (esim. hoitohenkilökuntaan kuuluva?). Toisen hahmon roolia tärkeämpää on kuitenkin näiden keskinäinen suhde: tämä kun on yksi koskettavimpia ja kauneimpia kappaleita, jonka tiedän – ellei jopa koskettavin ja kaunein. Kyynelkanavia aukova raadollisuus on verisimmillään loppupuoliskon säkeistössä sekä aivan lopussa. Ensin äänensävy saa sairastajan yksinäiseksi, jonka voisi ajatella olevan maininta siitä, miten kukaan ei oikeasti voi tietää, miltä tästä tuntuu; kukaan ei voi asettua tämän asemaan, jolloin yksinäisyys on väistämätöntä.

You said you hated my tone
It made you feel so alone
So you told me
I had to be leaving

Aivan lopussa on päähenkilön vuoro jäädä yksin oman epäuskonsa kanssa siitä, että sairaus on peruuttamaton, ja potilas pelastamattomissa, minkä jälkeen ei ole enää mitään sanottavaa.

You made me sleep all uneven
And I didn't believe them
When they told me that there
Was no saving you

Ensi kerralla toivottavasti vähän positiivisemmat kappaleet, positiivisemmilla sanoituksilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.