Kovimmat kotimaiset 2013: levyt

suosikit, suomiKotimaiset albumit, kymmenen lempparia. Kärki muodostui suhteellisen helposti, mutta vaikeinta oli löytää ne albumit, jotka vuoden aikana todella iskivät. Niin hauskaa kuin näitä listoja on laatiakin, on enemmän kuin helpottavaa, että nämä ovat nyt tässä. Täytyy olla tyytyväinen suomalaisen musiikin julkaisuihin ja julkaisijoihin tänäkin vuonna. (Tajusinpa muuten sattumalta, että tämän nimen alaisuudessa on blogin elämä jatkunut jo kokonaiset neljä vuotta, vaikka osoite vaihtuikin tänä syksynä. Rosvot-saitilla elämä hymyilee.)

10. Risto Juhani – Pimeä Saari

pimeesaari

Vaikutteiden puolesta Risto Juhani tasapainoilee aika pirun hienosti kotimaisten ja amerikkalaisten folk-rockin suuruuksien välillä: akustisvoittoisessa soundissa on toki enemmän tuttua niin Sufjan Stevensin kuin Elliott Smithinkin sävellyksistä. 

Aiemmin kehumani Musta Enkeli on mainio kappale, muttei ehkä täysin istu levyyn kokonaisuutena. Muuten Pimeän Saaren sävellystyö on melko tasaista, ja tunnelma siten yhtenäinen. Varsinkin loppupuolella on monta onnistumista, kuten Muukalainen, mutta ensi levylle toivoisi silti lisää kokeilunhalua.

 

9. Ritual Smoker – Not To Dominate, But To Serve

Ritual Smoker — Not To Dominate, But To ServeLainaan itseäni, kuten monen muun levyn kohdalla:” –[T]ärykalvoillani bändi luo uraa alkukantaisella rockillaan (nimetään genre tässä primordial rockiksi). Mielen synkissä maisemissa vilisee shamaaneja ja seremonioita, kannibaaleja ja kokkoja ihmiskunnan alkutaipaleelta, tai tuon saman liekin hiipumisvaiheissa post-apokalyptisissä maisemissa. Bändin soundi on periksiantamatonta ja säälimätöntä. Popkulttuurin referensseinä itselläni toimivat mm. Avaruusseikkailu 2001:n apinakohtaus sekä jossain määrin Mad Maxit. Levy on — erittäin tasapainoinen tapaus, jonka anti on parhaimmillaan raskasta ja intensiivistä post-punkia, ei niinkään poljennoltaan vaan tunnelmaltaan, jonka tuuttauksessa Ritual Smoker tarjoaa itselleen ja soundilleen tilaa hengittää instrumentaalivedoin.

8. Topi Saha – Kolme Veljee

5053105688425.pngSahan kakkoslevyä koskevat fiilikseni ovat kaksijakoiset, kuten mielestäni levyn toimivuuskin. Alkupuoliskolla viihdytään liikaa SuomiPop-yleisön mukavuusalueella, kun taas jälkimmäinen puolisko on tutumpaa materiaalia. Muutamat kappaleet vievät soundia omaan makuun liiaksi kompromissin suuntaan ja siten vesittävät albumia kokonaisuutena. Etenkin levyn jälkimmäisellä puolella kuultavia unohtumattomia Saha-hetkiä riittää onneksi rutkasti.

7. Black Lizard – s/t

Black Lizard - Black LizardPidän erityisen kokonaisuuksista, niin myös albumien kohdalla. Kun levy pysyy kasassa, niin kuin helsinkiläisen Black Lizardin, varsinainen biisimateriaali tuntuu toissijaiselta. Soundi on viilattua ja paketti eheä, jolloin tietenkin on päästy jo pitkälle, mutten silti allekirjoita väitettä, ettei Black Lizardin debyytti toimi, koska jää sävellystyössä vajaaksi.

Love Is A Lien ja muiden huippubiisien johdolla liikutaan shoegazen ja psykedelian maisemissa erittäin onnistuneesti.

6. Sans Parade – s/t

Tuntuu ainoastaan kohtuulliselta ja oikealta, että Markus Perttulan vaikuttava ääni on vihdoin saanut seurakseen ansaitsemansa orkestraation. Suureellinen sävellystyö ja Sans Parade - Sans Parade coverart hi-resPerttulan lauluääni täydentävät toisiaan kuin oivalliselle ruualle hyvin valittu viini. Levyn eheys kertoo lisäksi tekijöiden vakaumuksesta – kompromisseja tai myönnytyksiä on turha hakea. Sans Parade on kaiken kaikkiaan suoriutunut itselleen luomistaan odotuksista kiitettävästi: The Last Song Is A Love Songin hittipotentiaalin maineella sana bändistä kiri, jolloin debyyttialbumistakin alettiin kuiskia imartelevin korulausein — tämä on hienosti kasattu debyytti, jolla esiintyy ainutlaatuinen bändi, ainutlaatuisella soundilla suomalaisessa musamaailmassa tällä hetkellä.”

5. Pimeys – Muut On Jo Menneet

Pimeys - Muut on jo menneetOn kulunut jo 1,5 vuotta siitä, kun kuulin ensimmäisen kappaleen bändiltä nimeltä Pimeys. Ensimmäiset mielikuvat pyörivät suomenkielisissä rock-bändeissä, kuten esimerkiksi Egotripissä. Samat mielikuvat valtaavat mielen myös bändin debyyttialbumia kuunnellessa.

Pimeys hallitsee vivaihteikkaat sävellystyöt ja pystyy voittamaan monenlaisia kohdeyleisöjä puolelleen soundillaan. Laadukas suomenkielinen pop-musiikki ei kenties kaipaa pelastajaa, mutta näistä kavereista olisi jo tällä levyllä siihen.

4. The Hearing  – Dorian

375261Ringa Mannerin soolodebyytti oli yksi niistä kourallisesta levyjä, joista tiesin kuunteluhetkellä, että tämä löytyy suosikkilistaltani vielä vuoden lopulla. Dorian assosioituu toisinaan vahvasti Dirty Projectors -henkiseen brooklyn-taidepoppiin, toisinaan vahvan oman äänen omaaviin pohjoismaalaisiin ja amerikkalaisiin naisartisteihin.

Pintandwefallissa musisoinut Manner avaa soolopelinsä erittäin vahvalla ja omaleimaisella luomuksella.

3. NEØV – Orange Morning

Lainaanpa itseäni yhden suosikkini kohdalla jälleen: ”shoegazea ja dreampopia käytetään toisinaan leväperäisesti luonnehdinnassa, mutta Neøvin hallitsemana unenomaisuus on kuin harso, jonka läpi tarkastella maailmaa – kuin noettu lasi jonka takaa ihastella auringon palaamista pimmennyksen jälkeen.  Oli kappaleista tarjolla sitten levyn avaava Faces Against The Orange Rain tai vuoden parhaisiin lukeutuva Mellow, on auttamaton tosiasia, että tämän levyn kuuntelu on kauttaaltaan nautinto. Windvanella bändi astelee kuopilaisen Mew’n kengissä,  toisaalta 1999:llä hieman Magenta Skycoden sielunmaisemissa – kumpikaan ei tietenkään ole synti, päinvastoin, vaan asettanee osaltaan ilmaisulle vertailupohjaa.  Rubikin Artturi Tairan ja Sampsa Väätäisen ansiot tuotantopuolella on syytä myös muistaa.

148205_239488899514978_1987832529_n

2. Minä ja Ville Ahonen – Mia

Aiemmin sanottua: ”Vaikka ensimmäisen albumin folk ei kaiu yhtä vahvana Mialla, bändin läsnäolo on levyllä yhtä korostamaton kuin debyytillä. Minulle Ville Ahonen on kuitenkin ensisijaisesti lyyrikko ja esiintyjä. Sanoitukset ovat Ville Ahosen ja Jussi Moilan yhteistyötä eikä ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi suomalaisen musiikin omaleimaisimpia ja etevimpiä sanoittajia. Niin levy kuin sen sisältämät sanoitukset ovat synkkiä, ja harvemmin tuleekaan yhtä makaabereita asioita laulettua mukana. Raskaista aiheista huolimatta Mia ei ole raskas vaan keveä kuuntelijalle. Levy on kuin epätasapainoinen, kenties hieman neuroottinen hyvä ystävä, jonka seurasta nauttii ja jonka mielenlaadusta on huolissaan.

minavillemia

1. Death Hawks – s/t

Tämä levy ei ole vain suomalaisjulkaisuista timanttia: tamperelaisbändin toinen levy on suvereeni suoritus. Jotain äärimmäisen ihmeellistä siinä on, kun levyn yhtäkkiä ’tajuaa’. Sitä voi kutsua kolahtamiseksi, valaistumiseksi tai ymmärtämiseksi, mutta kukaan ei voi muuttaa hetkeä sinun ja levyn välillä. Kun Death Hawksin toinen levy avautui minulle, se oli samanlaista kuin vieraan kieleen opiskelussa tapahtuva tietyn rajapyykin ylitys: kun pystyy vihdoin koodaamaan puheesta muutakin kuin yksittäisiä sanoja, ymmärtää kokonaisuuksia, vastaamaan, kommunikoimaan. Death Hawksin svengissä olen lähinnä kuullunymmärtämisen suorittaja, mutta enää en kamppaile läpipääsystä, vaan jopa arvosanoista. Tämä huikea bändi on livenä loistava ja tehnyt lempilevyni 2013.

DH2_kansi_1200x1200

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.