Kovimmat kotimaiset 2013: kappaleet

Kuunnelluimmat/suosikit -listoja olen tehnyt perinteisesti vuoden loppupuolella ja niin teen nytkin, vaikka onhan listaaminen inflaation kokenutkin. Aloitetaan kevyesti kotimaisista suosikkikappaleista. Kun aloin miettiä lemppareita vuodelta, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin, kahlasin läpi jo hallitsemattomat 833 kappaletta sisältävää SlowShow’13 -soittolistaa. Se kertonee jo jotain siitä määrästä uutta musiikkia, jota pusketaan pelkästään Spotifyyn, kuten myös siitä tuskasta, jota oli rajoittaa lista kymmeneen kappaleeseen. Suomesta.

suosikit, suomi

10. Matti Johannes Koivu – Aulanko

Mulla on joskus ollut vaikeuksia päästä Matti Johannes Koivun biiseihin sisälle, mutta uusimman levyn seesteisyys ja maanläheisyys puri kovaa. Erityisesti äänen väri ja sanoitukset saivat Aulangon soimaan tasaisesti levyn julkaisusta saakka.

9. SÄX – Pipedream

Kotikaupungin pojat yhdistelevät saksofonin houseen menestyksekkäästi, epäilyksistä huolimatta. Takaa tunnelman nousun. Harkituilla, sopivasti ajoitetuilla eteenpäin suunnatuilla askelilla SÄX voi nousta isompien lavojen artistiksi.

8. Topi Saha – Kuru

Topi on  suosikkini suomalaisista biisintekijöistä. Ja Kuru esittelee tätä parhaimmillaan: tulkitsevaa tarinankerrontaa Suomesta, joka elää vain mustavalkofilmeissä. Tässä Saha  laulaa tosipohjaisesta laivan uppoamisesta, joka etenee niin soljuen, ettei sanojen alakuloa miltei ennätä edes murehtia.

7. Redder – Border/Lines

Ensimmäisessä Rosvot-postauksessani totesin, että ”[Redderin] minimalistisesta ilmaisusta olen löytänyt ääretöntä kauneutta. [EP:n] parhaimmilla hetkillä on mahdotonta tietää, mihin ääni loppuu ja mistä tila alkaa, sillä Vesa Hoikka ja Frans Saraste pitävät huolen auraaliluotauksesta. Matala basso kourii sisäelimiä samalla kun Sarasteen ääni kummittelee huoneen nurkissa”. Nimikkokappaleella huomaat sen parhaiten.

6. Death Hawks – Night Children

Aivan mun lempiyhtyeitä, -levyjä ja -kappaleita tänä vuonna. Tuntuu kenties kohtuuttomalta nostaa pala levyn psykedeliaa korkeammalle kuin muut, mutta avausraita Night Children on tärkein, sillä se messuaa pahaa-aavistamattoman uhrinsa pauloihinsa eikä päästä irti.

5. Markus Perttula – Hävinneitä

Elämän peruskysymysten äärelle astiansa kantava Perttula kaipailee taivailta samoja vastauksia, joita monet lauluntekijät tätä ennen ovat olleet vailla. Teeman suoraviivaisuuden antaa vaivatta anteeksi, sillä Markuksen todella uskoo kaipaavan universumilta vastauksia ikuisiin kysymyksiinsä. Tulinen tulkinta ja kaunis kappale.

4. NEØV – Mellow

Joka kerta kun kuulen tämän kappaleen, tekee mieli sulkea silmät ja pyöriä vauhdikkaasti, niin kuin lapsena. Niin kauan että alkaa pyörryttää, kaatuu ja näkee tähtiä. Tämä kappale ei vie kirjaimellisesti jalkoja alta, mutta sen kanssa näkee unta tähtisumusta ja avaruuksista. Voiko suomalainen bändi näin hienoa tehdäkään?

3. Vokologi – Yksinäinen vokooder

Vokologin (aka Hexe) laittoi Aki bloggerissa jo keväällä niin näpsäkästi pakettiin, että saa hoitaa homman myös tässä: ”Tinkimättömän asenteen omaavan nuorukaisen soundi vaihtelee deepistä teknosta ja housesta elektroon ja italovaikutteisiin äänimaisemiin, joista Yksinäistä Vokooderia kuvannee parhaiten jälkimmäinen luonnehdinta. Vaikka naurahdin ensin kappaleen nimeä, tajusin jo alkuiskuilla tässä olevan nyt tosi kyseessä. Kun muut kirjoittavat kappaleitansa puolisoilleen, jumaloilleen, huumausaineille ynnä muille, on Vastiala kirjoittanut rakkauslaulunsa puheääntä virheellisesti rekonstruoivalle apparaatille.” Tämä on aivan naurettavan hyvä.

2. Minä ja Ville Ahonen – Pimeys tuli huoneeseen taas

Omat suosikit ovat siitä epämiellyttäviä, ettei niistä pysty keksimään sanottavaa, joka tekisi oikeutta niille tunteille, joita bändi herättää, saati mitä tämä kaikki merkitsee itselle. Ehken siksi osaa sitä Minä ja Ville Ahosestakaan kiteyttää. Mutta MJVA on tehnyt jälleen kauniin albumin ja siltä tämä kappale vavahduttaa toistuvasti eniten.

1. Sin Cos Tan – Limbo

Ilmiselvä, jopa tylsä, valinta ykköseksi. Mutta niin ylivoimainen ja -vertainen kappale tänä vuonna, eikä vain kotimaisista, eikä vain elektropop -kappaleista. Jo Juho Paalosmaan Yamahasta (ja kynästä) lähtenyt (ja Samae Koskisen soittama) bassolinja olisi ollut kirkkaimman mitalin arvoinen. Se on yksittäinen lempiasiani tässä kappaleessa ja piiskaa Limbon sekä yhtyeen hurjaan vireeseen. Kappaleen parasta antia on paitsi tuo basso myös se, että siihen pääsee heti ’päälle’. Se ei vaadi toistuvia kuuntelukertoja avautuakseen eikä toisaalta kulu soittokerroilla keskivertorenkutusten tavoin. Kadehdittavasti tallennettu tasapainoinen hitti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.