Kappaleitakin vieläkin hauskempaa ja hankalampaa on listata levyjä. Longlistiä muokatessa täksi shortlistiksi meinasin tunkea monta albumia mukaan koska ”ai niin!”.  Mutta helpointa on tässä vaiheessa vuotta pysytellä niissä tutummissa, jos vähemmälle kuuntelulle jääneet eivät uusinnassakaan säväytä. Listoja yksi vielä tulossa, se itselle mieluisin kotimaisten levyjen lista, tässä ulkomaisten levyjen suosikkini.

10. J. Cole – Born Sinner

Rap ei oikein missään mielessä ole ominta alaani,  eli kuuntelen sitä verrattaen vähän, sanotaan se nyt heti. Mutta kun vastaan tuli Jermaine Lamarr Colen, lyhyemmin ”J” Cole, Born Sinner, en ole minkään muun rap-levyn parissa viettänyt näin paljon aikaa – moneen vuoteen.

Cole on kiistatta pirun lahjakas riimittelijä, etenkin Let Nas Down ja Land of the Snakes nousevat omiksi suosikeiksi, mutta 16 kappaleen mittaiselle levylle mahtuu liikaa hajontaa ja epätasaisuutta.

9. Maya Jane Coles – Comfort

Mielialanmuutokset: odotukset > (pieni) pettymys > elpyminen > arvostus. Tänä vuonna Flow’ssakin piipahtanut Maya Jane Coles julkaisi artistilevyn kesän tienoilla. Muille artisteille tehtyjen remixien, DJ Kicks -kokoelman ja muiden dj-settien jälkeen Colesin omaa levyä odotettiin innokkaasti. Vaikkei tech ja deep housen parissa viihtyvän, vasta 25-vuotiaan, Colesin debyyttialbumi kenties ihan koko potentiaaliaan täytä, se on täynnä hienoja biisejä, joissa on kaiken lisäksi paljon radiosoittoainesta.

8. Nick Cave &  The Bad Sees – Push The Sky Away

Albumilistausta aloittaessa alkuvuonna julkaistu Nick Caven viimeisin tuntui kaukaiselta. Se katkaisi ”tauon”, jonka aikana Cavelta oli tullut Grinderman-julkaisuja ja leffoihin tehtyjä sävellyksiä. Grindermaniin en juuri koskenut, mutta Warren Ellisin kanssa tehdyt elokuvamusat ovat hienoja.

Push The Sky Away sai aluksi hieman varovaisen vastaanoton avausraita We No Who U R myötä, mutta toiseksi viimeinen Higgs Boson Blues on jo tutumpi ja sellaisenaan valtavan hyvä. Itse olen pitänyt levystä alusta asti. Push The Sky Awayn tunnelma on ahdas ja tiheä, mutta hengittää kuitenkin yllättävän avarasti, ja se istuu Caven laajaan tuotantoon oivallisesti.

7. Rhye – Woman

Tanskalais-kanadalainen duo toi nykypäivään häivähdyksen aikuiseen makuun maistuvaa soulia ja nyky-rnb:tä easy listening -hengessä. Tuo eteerinen lauluääni kuuluu muuten Mike Miloshille, duon toiselle osapuolelle, ja on kyllä niin pehmeä, että sitä erehtyy moni luulemaan naisääneksi. Ensivaikutelmalla Woman saattaa tuntua niin helposti lähestyttävältä, ettei siitä riittäisi moneen kuuntelukertaan, mutta tähän levyyn huomaa uppoavansa yhä uudestaan.

6. Kurt Vile – Wakin On A Pretty Daze

Smoke Ring For My Halon jälkeiseksi levyksi Kurt Vilen uusin tuntui leviävän hallitsemattomasti käsiin: tuntui ettei kappaleisiin saati levyyn kokonaisuutena päässyt kunnolla mukaan. Nyt on käynyt päinvastoin: voin kuunnella minkä kappaleen tahansa ja omaksua Vilen boheemin ja rennon asenteen. Jopa kymmenminuuttisten kappaleiden Vile todella pääsee luotaamaan paitsi biisintekemistä, folkrockin ja country saloja, myös itseään. Wakin On A Pretty Daze on kiiretön ja jännittämätön levy, jota voi erehtyä luulemaan laiskaksi ja muodottomaksi. Kerroksia siinä kuitenkin on.

5. Jon Hopkins – Immunity

Muun muassa Imogen Heapin, Brian Enon, Coldplayn ja Four Tetin kanssa työskennelleen Hopkinsin Immunity on vaativa ja mahtava. Mercury Prize -ehdokkaana olleesta levystä Aki kirjoitti aiemmin mm. näin: ”Hopkinsin aikaisemmat levyt ovat keskittyneet enimmäkseen tunnelmalliseen ambient-musiikkiin, mutta Immunityllä mies osoittaa taitavansa myös astetta kompleksisemman ja syvällisemmän tanssimusiikin salat. — Jokaisella instrumentilla on  tarkoituksensa laajemman äänimaiseman ja tunnelman luomisessa, oli kyseessä sitten minimalistisempi ambientveto kuten Cold Out There tai levyn ensimmäinen sinkku Open Eye Signal.–[T]unnelmallisemmat vedot menevät tietysti taustallakin, mutta esimerkiksi Sun Harmonics ja edellä mainittu Open Eye Signal ovat sen luokan pommeja, että itsellä ainakin jäi internetin selaaminen kesken eeppisten teknokappaleiden vieden täysin mukanaan.”

4. Kanye West – Yeezus

Jos vertaa Yeezusta muutaman vuoden takaiseen soololevyyn My Beautiful Dark Twisted Fantasyyn, liikutaan ääripäissä. Kuten Westin julkipersoonankin kanssa. MDBTF:n turvonneeseen feattaus-buffettiin nähden soundiltaan riisuttu ja rosoinen, jopa kokeileva Yeezus oli julkaisuhetkellä melkoinen yllätys. Ja se vakuutti minut kyllä heti. Samaa mieltä on oltava edelleen: kokonaisuus on kontrollissa ja kirjava, vaikkei Kanyen riimittely tarjoakaan yhtä paljon kuin tuotanto.

3. Foxygen – We Are The 21st Century Ambassadors of Peace & Magic

60-luvun psykedeliaa on tämänvuotisissa huippulevyissä hyödynnetty hieman erihenkisesti eri puolilla Atlanttia: kotimainen Death Hawks junnaa ja jamittelee kuin treenikämpällään, kalifornialainen Foxygen hyökkää suoran vanhempien levykokoelmalle. Mutta pastissi mielessään tätä levyä ei kuuntele, vaikka vuorovedoin mieleen tulee Dylan, The Kinks ja uudemmista artisteista Ariel Pink. ”Retron” alle on tätä nykyä helppoa heittää mikä tahansa artisti, mikä tekeekin termistä hieman vulgäärin, mutta Foxygen osoittaa, että retroilla voi tyylikkäästi ja laadukkaastikin.

2. Suede – Bloodsports

Hieman hämmentävästi muuhun lapsuuteni musiikkimakuun nähden, olin kova Suede-fani 90-luvun puolessa välissä. 2000-luvun taitteessa yritin uudestaan päästä brittiherrojen kyytiin. Muttei kumpikaan ollut siihen silloin vielä valmis. Kuka olisi arvannut hetkemme koittaisi tänä vuonna? Bloodsports on pesunkestävää Suedea ja silti vuotta 2013. Kaiken järjen mukaan tuon pitäisi olla oksymoron, mutta niin vain kyseessä on vuoden kovimpia.

1. Bill Callahan – Dream River

Ennen arvostelumenestykseksi kohonnutta soolouraansa Bill Callahan vaikutti Smogissa – yhtye, josta pidän kovasti. Tummapaahtoisella baritonillaan Callahan kuitenkin tavoitti ja tavoittaa soolo-levyillään luonteeni kipu- ja kiintopisteet vaivatta joka kerta. Viimeksi ilmestyneen Apocaplypsen myötä oletin tämän laulaja-lauluntekijän saavuttaneen lakipisteen siinä mitä tekee, mutta Dream Riveriin Callahan on saanut uutta puhtia pelkistämällä entisestään. Dream River saattaa olla jopa tämän paras albumi. Ainakin se on vuoden 2013 suosikkini.