Jalkauduin kotikaupunkiini levyostoksille pitkästä aikaa ja leikin journalistia. Oli ilo huomata, että uusia yrittäjiä riittää ’vanhojen’ seuraksi Turun kokoisessa kaupungissa vähintään kiitettävästi. Levykauppiaiden kanssa jutellessa oli selvää, että kaikille löytyy oma paikkansa ja että kaupat ovat keskenään sopivan erilaisia – omistajienkin mielestä. Viimeistään kävelykierroksen jälkeen ajatuksen taakse oli helppo asettua.

Normaalisti muutama rivakka polkaisu veisi minut suoraan Fredden juttusille Yliopistonkadulle, 8raitaan. Jos aikaa olisi enemmän käytössä, saattaisin rykäistä kirpputorikierrokselle. Mutta sinnekään tie ei vie tällä kertaa. Aloitan kiertueeni talsimalla kohti Läntistä Pitkääkatua ja kohti JS Levyjä (Läntinen Pitkäkatu 8a).

Keräilijöiden suosikki ja messuilta tuttu, tämä pienehkö ja ulkoa vaatimaton putiikki on harvakseltaan auki. Tukholmassakin levykauppaa pyörittänyt omistaja pitää käytettyjä levyjä myyvää kauppaansa auki vain to-pe (12-17) ja la (11-14). Kaupalla on oikeastaan vain ’parhaat’ palat, loput löytyvät omistajan loossista Manhattanin Kirppis-Centeriltä. Second hand -platoista onkin hyvä jatkaa urbaaniin tunnelmaan.

Saman kadun toisessa päässä sijaitsee viime vuonna avannut Asema (kuvassa; Läntinen Pitkäkatu 22). Kyseinen katu on kenties tunnetumpi värikkäästä arkkitehtuuristaan ja erotiikkaliikkeistään, mutta voisihan se profiloitua musacorneriksikin. Jostain syystä en ollut astellut rytmimusiikkiin keskittyneeseen Asemaan koskaan ennen tätä kierrosta, mutta eipä jää viimeiseksi. Uutta ja käytettyä (suurilta osin tosiaan rap, soul, funk jne, mutta muutakin löytyy) kohtalaisen pienissä tiloissa kauppaavat tyypit olivat erittäin mukavia visiitillä.   1,5 vuotta toimineen liikkeen yksi omistajista on ollut mukana järkkäämässä myös Turku Soundcheckiä monta vuotta, joten osaamisessa ja pitkäjänteisyydessä löytyy. Suosituksena saatiin Ghostface Killahin uusi teemalevy Twelve Reasons To Die.

Yritin säästää viime viikolla avanneen Way of Life Recordsin (Puutarhakatu 11?) viimeiseksi rastiksi, mutta uteliaisuus vei voiton ja pian olin jo matkalla kohti Puutarhakatua. Ensimmäisen olemassaoloviikkonsa se oli aloittanut järjestämällä avajaisjuhlat Klubilla, jossa soittivat mm. Sydän Sydän, Kiveskives ja Sammal. Isoissa tiloissa, hyvällä paikalla aloittaneen myymälän ilme haki vielä ymmärrettävästi itseään – korttimaksaminen ei  esimerkiksi vielä onnistu (joten varatkaa käteistä mukaan; Humalistonkadun kulmassa on automaatti) – ja tila vaikutti väljältä, ainakin toistaiseksi.

WOLiin on palattava hetken kuluttua uudestaan, kun pöly avajaisten jäljiltä on laskeutunut, mutta liike on kuulemma otettu erittäin positiivisesti vastaan. Pääasiassa WORissa kaupataan käytettyjä, mutta esimerkiksi turkulaisen Svart Recordsin vinyylit löytyvät valikoimasta myös. Suosituksina saatiin juuri Svartin julkaisemat Kosmoksen Salattu Maailma sekä Kauko Röyhkä & Nartun Pois Valoista Live.

Levykauppa Äx (Kristiinankatu 4) löytyy tietenkin Turusta myös, ja vaikka sekin palvelee hyvin, en Kristiinankadulle asti kovin usein päädy. Kenties juuri se, että Äxän ketjulla on vipuvoimaa, saa jotkut tukemaan pieniä, yksinään seisovia kauppoja. Eikä Äxää tarvinne kenellekään mainostaa: itse ainakin olen saanut siellä hyvää palvelua, ja tilaaminen kauppaanhan on tunnetusti erittäin helppoa. On hyvä pitää mielessä, että sen jälkeen, kun vajaa nelisen vuotta sitten kirjoittelin levykaupoista, on tapahtunut muutoksia: mm. Forumissa sijainnut maineikas ja mielipiteet jakanut Kane Records siirtyi kokonaan nettiin ja samoin teki Linnankadulla Dynamon vieressä aiemmin sijainnut Blue Cow.

”Äänilevykauppa” Iki-Pop (Linnankatu 7) sentään vielä löytyy Linnankadulta. Levyharrastajien ja -keräilijöiden suosiossa oleva kauppa tämäkin. Putiikki ja sen pitäjä Joska ovat tuttuja levymessuilta sekä muista tapahtumista. Iki-Popin ovenkahvaan pitäisikin tarttua useammin, jokainen visiitti kun on päättynyt kauppiaan taskun hetkittäiseen täyttymiseen ja iloisen levynomistajan kotimatkaan. Jos vertaa vaikkapa JS-levyihin, käytettyjen levyjen ostajalle Iki-Pop on paitsi paremmalla paikalla, paremmissa tiloissa, myös paremmin auki.

Pitkään, jopa 8 vuotta, Turussa toiminut Kaakko sijaitsee nykyään Yliopistonkadun (38) loppupäässä. Toiseksi viimeinen stoppini kotikaupunkimatkailijana olikin pitkäkestoisin ja olisi voinut kestää pidempäänkin. Nappasin kainalon täytteeksi mm. Miami Vice OST:n muutamalla eurolla. Myös Kaakko on käytetyn vinyylin kauppa ja valikoimaa löytyy: en ehtinyt selata kuin itseäni kiinnostavan soundtrack-laarin läpi, sekä silmäillä seiskoja ja muita hieman, kun oli pakko jatkaa kiertuetta. Tähän levykauppaan on keskustasta hieman matkaa, mutta levylöytöjen tekijälle tepastelu kannattaa jo mukavan omistajan vuoksi, mutta kuten mainittua, valikoima on erittäin hyvä, second hand -putiikeista jopa paras.

Palasin Yliopistonkatua pitkin ydinkeskustaan. Ohitin samalla myös Anttilan ja sen levyosaston, ja ajattelin vanhaa kotikaupunkiani Raisiota. Eräs tuttuni teki lukiossa esitelmän Raision musiikkielämästä: hän sanoi vierailleensa Anttilan TopTen -osastolla ja Joel Hallikaisen talolla. Niin minä kuin Anttila olemme jättäneet Raision sittemmin taaksemme. Hallikaisesta en ole varma.

Palattuani nykyhetkeen olin jo miltei vakiopuljuni kohdalla. 8raita (Yliopistonkatu 11b) on suosikkipaikkani, ja käynkin siellä niin usein, että tuntuu puolueelliselta hehkuttaa tätä levymekkaa. Nyt kun liike on muuttamisen jälkeen laajentanut käytettyihin levyihin ja liikkeeseen tilaaminen onnistuu yhtä vaivattomasti kuin ennen, ei yksinkertaisesti ole tekosyytä olla käymättä tässä erinomaisen ja henkilökohtaisen palvelun levykaupassa.

Anna olikin pätevänä Rosvona tiputtanut 8raitaan jo käyntikortteja, kun käväisin siellä. Sana on hyvä saada liikkeelle, että me olemme liikkeellä – ja minä liikkeessä. Heh. Suosituksena liikkeen pitäjä, Fredde, antoi Blaze Foleyn The Dawg Yearsin, joka löytyy myös omasta hyllystä. Alkuhämmennyksen jälkeen, kun ei ollut osannut sanoa juuta eikä jaata suositukseen, kauppias myönsi, että suurin osa tämän odottamista levyistä on vasta tuloillaan, kuten Bill Callahanin Dream River.

Kotimatkalle lähdin levyt kainalossa ja laukku olalla. Aseman jäbät vinkkasivat vielä Maariankadulta löytyvästä levykaupasta, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni. Päätin sitäpaitsi jo, ettei kiertoteitä matkaan enää tarvita, joten mystinen, oletettavasti  valopihalla sijaitseva levylaari jää odottamaan seuraavaa kertaa, ja kenties omaa postaustaan.

Ah man, that’s great. That’s the fun thing about workin’ in a record store – you get to play crappy pap you don’t even wanna listen to.