Stand up -komedia on musiikin lisäksi asia, joka saa vereni kiertämään entistä kiivaammin. Hyvät stand up -koomikot etenkin.

Drum’n’Bush on mieleenpainuvin ensikokemukseni Bill Baileyn stand up -komiikasta. Moni toki tietää Baileyn parhaiten Black Booksista, jossa tämä näytteli yhdessä toisen suuren suosikkini, Dylan Moranin, kanssa. Mutta drum’n’Bushista muistan Bill Baileyn. Siinä yhdistyivät George W. Bushin kuolemattomat onelinerit ja drum’n’bass.

Tänään onkin tärkeä päivä: isänpäivä, tietysti, mutta päivä, jona vihdoin pääsen lempikoomikkoni keikalle. Vuosia odotettu surrealistisen komedian kuningas, oikealta nimeltään Mark Bailey, tuo Qualmpeddler-kiertueensa Suomeen ja  kapuaa Apollo Live Clubin lavalle. Black Booksin jälkeen Bailey on sementoinut asemansa pitkillä kiertueilla ja kovalla työllä sekä omintakeisella otteellaan. Varsinkin Bewilderness ja Part Troll ovat kenen tahansa tuotannossa suvereeneja stand up -keikkoja. Suuren yleisön olohuoneisiin Bailey on tuonut iloja jo vuosia, miltei viikottain, paneeliohjelmissa kuten Never Mind The Buzzcocksissa ja QI:ssa (myös suosikkejani). Bailey saattaa näyttää ikääntyvältä rokkarilta, mutta sillä erotuksella etteivät taidot ole iän myötä mccoystuneet. Bill Baileyn setit ovat paitsi komediaa ja viihdettä myös musiikkia. Absoluuttisen sävelkorvan omaava koomikko nimittäin hallitsee kitaran ja pianon lisäksi useiden muiden soittimien salat, ja onpa lavalla nähty kaikkea didgeridoosta udiin.

Tämä persoonallinen britti on toki ilmiömäinen muusikko, (koomikolle oleellisesti) erittäin hauska ja ajoitukseltaan vertaansa vailla, mutta tässä on vain muutama syy harmitella loppuunmyytyä show’ta. Itseeni on vuosien varrella vedonnut edellä mainittujen asioiden lisäksi se, että vitsit voivat olla korkealentoisia ja hauskoja samanaikaisesti. Bailey oli omien sanojensa mukaan jo koulussa kuin sieni ja voitti vuosittain palkintoja eri oppiaineissa. Lopulta koulunpenkki ei ollut Baileytä varten, joka jätti yliopiston taakseen yhden lukuvuoden jälkeen. Baileyn kyky tiedon omaksumiseen, ja toisaalta sen janoamiseen, näkyy silti edelleen vahvasti keikkojen sisällössä: vitseissä sivutaan niin filosofiaa, kirkkohistoriaa kuin päiväpolitiikkaakin.

Miksi itse pidän Baileystä, kuitenkin, on tämän tapa avata perusvitsikaavat auki, ja jatkaa niitä absurdeihin mittasuhteisiin asti.

Bailey on itsekin sanonut inhoavansa kulahtaneita kaavoja noudattavia vitsejä. Parhaassa komediassa on usein kyse nimenomaan odotusten rikkomisesta. Perusvitsikaavoissa se voi tarkoittaa vaikkapa punchlinen välttelyä ja väistelyä. Esimerkiksi ”Three blokes go into a bar…” -kaava  on mennyt monesti uusiksi brittikoomikon rutiineissa: ”Three into the one joke format is embedded in our comedy consciousness, I’m sure you’re aware of that. Three into the one, three into the one, three things go into one thing and then HUMOUR WILL OCCUR!”. Arkipäivän observaatiossa Bailey on myös kuningas:

Toistaiseksi Baileyn uran suurin hetki, kirjaimellisesti, osui edelliskiertueen loppuun, kun Tinselworm-kiertueen päätteeksi loppuunmyyty Wembley odotti koomikkoa. Show’n kokoluokasta hämmentyneen Baileyn alkukeikka meni hämärän peitossa eikä tarkkoja muistikuvia alkukeikasta tällä ole. Lähdenkin muuten pian junaa kohti, odottelemaan Qualmpeddleriä (= epävarmuuden kaupittelijaa ?). Jos loppuunmyydyn Suomen-keikan sivuuttaminen alkoi harmittaa, huomiselle on lippuja Tallinnan keikalle. Saikke + lahden ylitys = win.

Suosittelen myös tsekkaamaan Dawn Frenchin vetämän Boys Who Do Comedy -haastattelusarjan, etenkin Bill Baileyn osion siis, jossa raapaistaan hieman pintaa syvemmältä, esimerkiksi juuri siitä, miten Bailey on aina taipunut välttelemään perusratkaisuja viihdyttäessä ja komediassa. Haastattelussa hän toteaa, että huumorintaju on hyvin henkilökohtainen asia: kun kaksi ihmistä tavallaan virittäytyy samalla taajuudelle . Siksi koomikotkin merkitsevät niin paljon ihmisille, siksi Bill Bailey merkitsee minulle niin paljon. En ole tajunnut miten miten tärkeä keikka tämä on itselleni, ennen kuin nyt. Nähdään illalla, Bill.