Haasteena Levyhyllylokakuu

Levyhyllyn unohtuneita aarteita kartoittamaan innoistuin minäkin. Paitsi siis Levyhyllylokakuun haasteen, myös Jyrin erinomaisen kiinnostavan esimerkin myötä. Tarkoituksena on siis:

palata levyhyllyn äärelle ja ottaa joka päivä käteen vähintään yksi cd/lp -levy, joka on hautautunut lukuisten kuuntelemattomien levyjen joukkoon. 

Vapaa fiilistely, levyjen ylistäminen ja suositteleminen muille on erittäin suotavaa. Kutsukaa kaikki mukaan selailemaan levynkansitaidetta ja kuuntelemaan hyvänlaatuista musiikkia.

goodnightLähtölaukauksena kaihersi pidempään vaivannut tunne, etten varsinaisesti ollut pyöräyttänyt fyysisiä levykopioita soimaan. Ostorytmini on yleensä sellainen, että käyn harvemmin levykaupassa, aina tarkoituksenmukaisesti etsimässä jotain tiettyä, kun muistan että ”ai niin, tuokin on ilmestynyt” ja ostan takautuvasti useampia kerralla. Näin jää harmillisesti koko ajan kuuntelupaitsioon valitettavan moni levy.

Ensimmäisenä haastepäivänä tajusin omistavani turkulaisen Goodnight Monstersin The Brain That Wouldn’t Dien (2005). Levy tarttui aikanaan mukaan neljän faktorin yhteistyönä: a) paikallinen bändi b) olin kuullut hauskan 20 Fingers 20 Toesin c) Valtterin hienot kansipiirustukset ja d) se oli tarjouksessa. Pehmeän karkkimaista soundia yllättävänkin oivaltavana, ja toisaalta naivina, yhtyeeltä josta myöhemmin muodostui The New Tigers.

somuch

Seuraavaksi vastaan tuli irlantilainen The Thrills. Se oli suuruus aikana, jolloin moni bändi puhkesi kukkaansa määräisen artikkelin THE ja monikon -s päätteen saattelemana. So Much For The City (2002) soi aika paljon lukioikäisen soittimessa, ja hämmästyksekseni sanat sujuivat ulkomuistista edelleenkin melko vaivattomasti.

Jotkut kappaleet kirvoittivat innostuneisuutta, että ”näinkö kivalta kuulostaa?!”, mutta pidemmälle levyssä edetessä huomasin kyllä, etten tänäkään päivänä jaksa sitä ihan loppuun asti. Rentoa 60-70-lukujen amerikkalaisrockin surffivaikutetta hyödyntävä lätty, ja yhtyeen paras. Big Sur toimii hittinä edelleen.

creekiron

Myös Iron & Winen debyyttilevy The Creek Drank The Cradle (2002) on jäänyt oudon vähälle soitolle. Ensi-ihastuksena siihen oli Lion’s Mane, joka toimi myös hyvänä näppäilyharjoituksena tottumattomille sormille kitaransoiton alkutaipaleena – tai toimii se oikeastaan edelleenkin, kun soittaa vähän.

Postauksen levyistä tämä toimi parhaiten, se soi niin klassisesti kuin Iron & Winen soundiin vain kuuluu, mutta paremmin kuin muut levyt yhteensä. Folkissa on huokuisuutta ja se hengittää hienosti. Avausraidan lisäksi myös Bird Stealing Bread ja mm. Upward Over The Mountain yllättivät – tuntuu harmilliselta että näin mahtava(t) levy(t) lepää soittoja vailla hyllyssä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.