Guilty pleasures eli tunnustuksia

facepalm-picardMusiikkimakuun assosioituu vahvasti häpeäntunne. Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia teinivuosilta, jolloin on vakuuttanut pitävänsä biisistä vain, koska sen myötä on saavuttanut ryhmän hyväksynnän – tai ainakin väistänyt ulkopuoliseksi joutumisen. Vallankäytöstä ja sen ilmenemistä tässäkin on viime kädessä kyse.

Aikuisiällä hyväksynnän hakeminen ei ole yhtä suuren suoranaisen vertaispaineen tulos, mutta pohjavire pysyy yhtä kaikki samanlaisena. Halu kuulua sosiaaliseen ryhmään, vaikka musiikkigenren alalajin seuraajiin, johtaa itsesensuuriin ja sanelee osaltaan, mitä saattaa itse kokea voivansa fanittaa ja kuunnella.

Näennäisesti helpoin maalitaulu itsesensuurin suhteen ovat loppuunkulutetusti nk. hipsterit, joksi kukaan ei itseään suostu kutsuvan. Tämä ryhmä niputetaan usein yhdeksi hipsulimassaksi, jossa jokainen vaikuttaa seuraavan oman makunsa oikkuja, mutta kuitenkin köpöttää sopulilaumana samojen artistien perässä jyrkänteeltä alas Suvilahteen. Kolikon kääntöpuolella Cheekiä ja tämän faneja parjataan: miten Cheek voi vetää Olympiastadionin täyteen / miten niin moni voi pitää Cheekistä. Todellisuudessa kaksi kertaa stadionin loppuunmyyvän artistin fanipohjan täytyy olla kirjavaa.

Samoin Flow-festivaalin suosion kasvu osoittaa, että usein hipstereihin yhdistettävien musiikin alalajien suosiokin on voimissaan. Kummankin tapahtuman yleisöstä luodaan mielikuvien avulla rajoja sille, mitä voi / ei voi fanittaa; kummankin tapahtuman osallistujat haluavat kaikesta huolimatta kuulua joukkoon ja päihtyä ryhmänsä hyväksynnästä.

Luomme kuvaa itsestämme muille paitsi pukeutumisella myös eksplisiittisillä ilmaisuilla maustamme. Musiikkinörtteilyssä se puskee ikävän päänsä esiin, kun joku kehuskelee kuunnellensa bändiä jo silloin, kun se ei ollut julkaissut mitään vielä; tai kuuntelevansa bändiä josta “sä et oo kuullutkaan vielä”; tai kun joku ’ryhtyy’ faniksi, kun tämän arvostama establishment on nostanut bändin jalustalle.

Samalla tavalla kuin pukeutumisvalinnoilla voi peittää kokemansa häpeäpilkut kehossaan, jätämme mainitsematta pitämistämme asioista ne, joiden pelkäämme muuttavan kuvaamme (arvostamiemme) ihmisten silmissä. Sosiaalinen etäisyys ja miten sinut on itsensä kanssa vaikuttavat siihen, miten pitkälle kulissien taakse päästämme ihmisiä.

Jostain syystä musiikkiin liittyvät luurangot ovat perimmällä kaapissa; monihan listaa iloiten fanittamiaan “roskaleffoja”, mutta musiikin suhteen asia on eri. Musiikkiin suhtaudutaan vakavasti. Paradoksaalisesti musiikkivalintojen viimeinen puolustus on ironia: “kuuntelen Neon2:ta – läpällä”. Tätä defensiivisyyttä voi heikentää heterogeeninen sosiaalinen piiri, jossa aito kaikkiruokaisuus musiikin suhteen on mahdollista.

Omalla kohdallani kulisseja murtaa omalla esimerkillään  kerta kerran jälkeen pitkäaikainen ystävä. Tämä pyrkii jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa (lue: häät, polttarit, tuparit, synttärit, seuramatkat, saunaillat jne) soittimen ääreen jakamaan omaa musiikkimakuaan, joka on sieltä eksoottisimmasta päästä. Kyseinen herra on todellinen poikkeus: ei yksinkertaisesti ole kappaletta, josta tämä ei kehtaisi myöntää pitävänsä. Tässä postauksessa jakamani omat guilty pleasureni ovat juuri näiden Spotify-valtausten tulosta. Niihin liittyy niin paljon positiivisia muistoja, että sekin riittäisi kääntämään kelkan näiden kappaleiden suhteen, mutta olen alkanut pitää näistä.

Toki olen laulanut iloisesti myös Call Me Mayben ja Wrecking Ballin mukana, joista ei kenties joka porukan kuullen voisi myöntää pitävänsä. Mutta kommenttikenttä toimii nyt psykoterapeuttinasi. Pura kommenttikentään omat guilty pleasuresi: mistä artisteista / kappaleista et ole koskaan voinut myöntää pitäväsi? Jaetaan piilottelusta koitunut angst.

Lisämausteeksi päästän teidät vielä oikeiden kulissien taakse. Hankin Spice Girlsin kaksi ensimmäistä levyä heti niiden ilmestyttyä – tai no, oikeastaan pyysin ne joululahjaksi ollessani ala-asteella. Hyvin, hyvin harva tietää edelleenkään tätä, sillä häpesin yläasteikään tultuani levyhankintoja niin karvaasti, että jos joku kysyi Spaissari-levyistä hyllystä, valehtelin niiden kuuluvan siskolleni. Tässä kuitenkin vuoden 2014 luurangot kaapista:

Marko Haavisto & Poutahaukat – Paha Vaanii

SIGLudwig Van Beethoven

Hortto KaaloLiikkui Mustalaiset Vaunuillaan

7 kommenttia kirjoitukseen Guilty pleasures eli tunnustuksia

  1. Jukka Lahtinen Jukka Lahtinen kommentoi:

    Hyvä teksti! Pystyy tarjoilemaan helposti ainakin Robinin Luupilla Mun Korvissa ja J. Biebsin Babyn. Sitten tietenkin Paramoren uusin levy, joka nyt vaan on ihan pommia kamaa. Siihen kylkeen vielä vähän Sini Sabotagea, josta nyt ei todellakaan saisi pitää (kai) ja Haloo Helsinki!ä, joka ihan selkee tuleva suomirock-klassikko. Ehkä niputtaisin Petri Nygårdinkin vielä tähän listaan, vaikka mulla onkin Petrin kanssa vielä kana kynittävänä, mutta näillä alkuun! Ja vielä kerran, hyvä teksti! :)

    1. Juhani Juhani kommentoi:

      Kiitti! Hah, kouraisit heti oikein isolla kauhalla: en odottanut Robinia ja Biebsiä mut ne on varmaan sellaisia, jotka aiheuttavat varautuneisuutta. Sama se kai mitä ei saisi kuunnella, mutta kiinnostavinta on just se minkä myöntämistä (osittain itselleenkin) on pantannut. Mä en koskaan oo muuten ollut Paramore-fani, mut täytynee antaa sillekin mahis.

    1. Juhani Juhani kommentoi:

      Kiits, tunnistan Tunturibiisin ja tunnustan itsekin joskus nauttineeni siitä! Classic! Tuisku, Biebs ja Robin vois olla saman ihmisen lempiartisteja, täällä tunnustuksia. Toivottavasti tulee erilaisia artisteja myös.

  2. June June kommentoi:

    Mua raivostuttaa kyllä ihan hirveesti se, että ei voi missään nimessä myöntää pitävänsä jostain musiikista edes menneessä aikamuodossa, koska se ois muka niin noloa. Kivenkovaa sanoo, että hyi se on ihan hirveä miten voit tykätä siitä vähänks oot nolo lol. Tai ehkä mua vaan vituttaa siinä se mustavalkoisuus – kun itse oon jo kasvanut sen yli (osittain….). Voin nauraa itelleni ja myöntää, mitä kaikkea on tullut vuosien saatossa fanitettua pidemmän kaavan kautta (ykköskohteena mainittakoon Hanson, jota oon saanut puolustella niin monta kertaa, etten enää jaksa). Ei siinä oo mitään väärää. Mutta ei, kun jotkut on niin saakelin vakavia, että kaikki luurangot piilotetaan miljoonan multakerroksen alle. ;) Tai sitten keksitään hyviä tekosyitä, että miksi niistä tykätään.

    Mun viimeisin guilty pleasure on ehdottomasti Wrecking Ball. Syy löytyy sen loistavasta laulettavuudesta, väitän ma. Tanssihuttua tulee kuunneltua välillä muutenkin lähinnä tanssitreenien kannalta. Onhan näitä, syitä – ja kas, siinähän ne omatkin defenssini taas nousivat.

    1. Juhani Juhani kommentoi:

      Mä muistan Hanson-huuman ala-asteelta. Mä niiiin inhosin sitä bändiä koska a) ne biisit jäi soimaan päähän ja b) meidän luokan tytöt fanitti niitä veljeksiä mun mielestä liikaa. Silloin jo ollut hater.

      Oot oikeessa just siinä et on ihan yhtä mielenkiintoista et miksi ei paljasta kuuntelevansa jotain kuin miksi ja millä syin puolustelee jotain toista. Ja Wrecking Ballissa on paljon mukana laulettavaa! (Tästähän tulee ihan ryhmäterapiahetki. Ei sillä että siinä mitään väärää olis.)

  3. Maake kommentoi:

    Jännä miten päivän suosikit vanhenevat ja kuluvat mutta ”Guilty pleasures” – osasto pitää pintansa aikaa vastaan.

    Oma heikkouteni on aina ollut hjuumor-osasto. En voi mitään että aina naurattaa kun kuulen vaikka jotain näistä
    – Pirkka-Pekka Petelius: Pimpparauta
    – Vesa-Matti Loiri: Naurava Kulkuri
    – Kummeli: Rakkauden laiva
    – Kumikameli: Tuomittu juntiksi
    – Natsipaska: Hevimies
    Nyt kun tuli katsottua omaa musakirjastoa sillä silmällä, niin tätä osastoa löytyy kattavampi setti kuin miltei mitään muuta: Lapinlahden Linnuista Sleeppareiden kautta Martti Servoon, Weird Al Yankoviciin, Eläkeläisiin ja Tenacious D:hen. No huhhuh!

    Toinen salainen osasto on isolla tunteella tehty kasaripoppis, joka ei todellakaan ollut hyvässä valossa silloin 80-luvulla kun kaikilla kavereilla oli farkkuliivit, niissä Maidenin tai Metallican selkälippu ja muuten täynnä mustalla tussilla tehtyjä hevibändilogoja.
    Oi oi, kuunnelkaa vaikka näitä:
    – T’Pau: China in Your Hand
    – Sam Brown: Stop
    – John Parr: St. Elmo’s Fire
    – Belinda Carlisle: Heaven Is a Place on Earth

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.