Musiikkimakuun assosioituu vahvasti häpeäntunne. Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia teinivuosilta, jolloin on vakuuttanut pitävänsä biisistä vain, koska sen myötä on saavuttanut ryhmän hyväksynnän – tai ainakin väistänyt ulkopuoliseksi joutumisen. Vallankäytöstä ja sen ilmenemistä tässäkin on viime kädessä kyse.

Aikuisiällä hyväksynnän hakeminen ei ole yhtä suuren suoranaisen vertaispaineen tulos, mutta pohjavire pysyy yhtä kaikki samanlaisena. Halu kuulua sosiaaliseen ryhmään, vaikka musiikkigenren alalajin seuraajiin, johtaa itsesensuuriin ja sanelee osaltaan, mitä saattaa itse kokea voivansa fanittaa ja kuunnella.

Näennäisesti helpoin maalitaulu itsesensuurin suhteen ovat loppuunkulutetusti nk. hipsterit, joksi kukaan ei itseään suostu kutsuvan. Tämä ryhmä niputetaan usein yhdeksi hipsulimassaksi, jossa jokainen vaikuttaa seuraavan oman makunsa oikkuja, mutta kuitenkin köpöttää sopulilaumana samojen artistien perässä jyrkänteeltä alas Suvilahteen. Kolikon kääntöpuolella Cheekiä ja tämän faneja parjataan: miten Cheek voi vetää Olympiastadionin täyteen / miten niin moni voi pitää Cheekistä. Todellisuudessa kaksi kertaa stadionin loppuunmyyvän artistin fanipohjan täytyy olla kirjavaa.

Samoin Flow-festivaalin suosion kasvu osoittaa, että usein hipstereihin yhdistettävien musiikin alalajien suosiokin on voimissaan. Kummankin tapahtuman yleisöstä luodaan mielikuvien avulla rajoja sille, mitä voi / ei voi fanittaa; kummankin tapahtuman osallistujat haluavat kaikesta huolimatta kuulua joukkoon ja päihtyä ryhmänsä hyväksynnästä.

Luomme kuvaa itsestämme muille paitsi pukeutumisella myös eksplisiittisillä ilmaisuilla maustamme. Musiikkinörtteilyssä se puskee ikävän päänsä esiin, kun joku kehuskelee kuunnellensa bändiä jo silloin, kun se ei ollut julkaissut mitään vielä; tai kuuntelevansa bändiä josta “sä et oo kuullutkaan vielä”; tai kun joku ’ryhtyy’ faniksi, kun tämän arvostama establishment on nostanut bändin jalustalle.

Samalla tavalla kuin pukeutumisvalinnoilla voi peittää kokemansa häpeäpilkut kehossaan, jätämme mainitsematta pitämistämme asioista ne, joiden pelkäämme muuttavan kuvaamme (arvostamiemme) ihmisten silmissä. Sosiaalinen etäisyys ja miten sinut on itsensä kanssa vaikuttavat siihen, miten pitkälle kulissien taakse päästämme ihmisiä.

Jostain syystä musiikkiin liittyvät luurangot ovat perimmällä kaapissa; monihan listaa iloiten fanittamiaan “roskaleffoja”, mutta musiikin suhteen asia on eri. Musiikkiin suhtaudutaan vakavasti. Paradoksaalisesti musiikkivalintojen viimeinen puolustus on ironia: “kuuntelen Neon2:ta – läpällä”. Tätä defensiivisyyttä voi heikentää heterogeeninen sosiaalinen piiri, jossa aito kaikkiruokaisuus musiikin suhteen on mahdollista.

Omalla kohdallani kulisseja murtaa omalla esimerkillään  kerta kerran jälkeen pitkäaikainen ystävä. Tämä pyrkii jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa (lue: häät, polttarit, tuparit, synttärit, seuramatkat, saunaillat jne) soittimen ääreen jakamaan omaa musiikkimakuaan, joka on sieltä eksoottisimmasta päästä. Kyseinen herra on todellinen poikkeus: ei yksinkertaisesti ole kappaletta, josta tämä ei kehtaisi myöntää pitävänsä. Tässä postauksessa jakamani omat guilty pleasureni ovat juuri näiden Spotify-valtausten tulosta. Niihin liittyy niin paljon positiivisia muistoja, että sekin riittäisi kääntämään kelkan näiden kappaleiden suhteen, mutta olen alkanut pitää näistä.

Toki olen laulanut iloisesti myös Call Me Mayben ja Wrecking Ballin mukana, joista ei kenties joka porukan kuullen voisi myöntää pitävänsä. Mutta kommenttikenttä toimii nyt psykoterapeuttinasi. Pura kommenttikentään omat guilty pleasuresi: mistä artisteista / kappaleista et ole koskaan voinut myöntää pitäväsi? Jaetaan piilottelusta koitunut angst.

Lisämausteeksi päästän teidät vielä oikeiden kulissien taakse. Hankin Spice Girlsin kaksi ensimmäistä levyä heti niiden ilmestyttyä – tai no, oikeastaan pyysin ne joululahjaksi ollessani ala-asteella. Hyvin, hyvin harva tietää edelleenkään tätä, sillä häpesin yläasteikään tultuani levyhankintoja niin karvaasti, että jos joku kysyi Spaissari-levyistä hyllystä, valehtelin niiden kuuluvan siskolleni. Tässä kuitenkin vuoden 2014 luurangot kaapista:

Marko Haavisto & Poutahaukat – Paha Vaanii

SIG – Ludwig Van Beethoven

Hortto Kaalo – Liikkui Mustalaiset Vaunuillaan